Mummu

Eräs ihminen, jo liki kymmenen vuotta sitten mennyt, on joinakin hetkinä kyennyt lohduttamaan minua paremmin kuin yksikään elävä. Rohkenen melkein väittää tunteneeni hänen läsnäolonsa. Jälleen on asioita, jotka tuntuvat liian merkittäviltä ollakseen vain sattumaa.

Jo sairaalassa ajattelin edesmennyttä mummuani, joka joutui hautaamaan kuudesta lapsestaan kolme. Kaksi kuoli aikuisiällä, yksi päivän ikäisenä vauvana. Saatuani toisen Cytotec-satsin lähdimme ulos kävelemään. Muistan auringon ja koivunlehtien vahvan kullankellan. Syksy oli siihen päivään saakka ollut lämmin, en tarvinnut takkia lainkaan, vaan käytin mummuni vanhaa villaponchoa. Ja nyt hänen vaatteensa alla minulla oli kuollut vauva, ja ajattelin: mummukin menetti vauvan, hänellä oli tämä sama suru. Mies manaili, toiko vaate minulle huonon onnen, mutta minä koin sen voimaksi ja turvaksi. Eihän ollut sattumaa, että päälläni oli juuri se poncho. Minussa oli mummuni tyyneys, vaikka elin elämäni hirveimpiä hetkiä.

Illalla puhuin isäni kanssa puhelimessa. Kerroin, että supistuksia odotellessani ajattelin hänen vauvana kuollutta veljeään. Isällekin oli vauvaveli tullut mieleen; hän oli muistellut tuntemattomaksi jääneen isoveljensä syntyneen myös lokakuussa. Hän oli tarkistanut syntymäpäivän papereista, ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, se todella oli se päivä, 16.10., meidän veikkosemme kuolin- ja syntymäpäivä.

Niin minun ja mummuni kohtalot solmittiin yhteen. Vaikeina hetkinä mummun ajatteleminen on antanut hurjasti voimaa. Hän koki samankaltaisen surun. Ja niin vaiti hän surun kantoi: tästä lapsesta ei koskaan puhuttu. Mutta sydämessä villaponchon alla menetetty lapsi varmasti oli. 

Nyt, kun olimme esikoisen kanssa käymässä synnyinpaikkakunnallani vanhempieni luona, sain yhteydenoton entiseltä kuorotuttavaltani, jonka kanssa en ole koskaan ollut läheisemmin tekemisissä. Hän kertoi nykyään asuvansa isovanhempieni vanhassa talossa. Tuttavani ehdotti, että samanikäiset lapsemme voisivat leikkiä keskenään ja voisin samalla tulla kurkkaamaan vanhaa mummolaani.

Kun painoin ovikelloa, minuun humahti vahva tunne: ei ollut sattumaa, että juuri tänä talvena minut kutsuttiin mummuni taloon. Taloa oli remontoitu paljon, mutta tunnistin säilyneitä yksityiskohtia ja pystyin hyvin kuvittelemaan entiset huonekalut paikoilleen, kaappikellon nurkkaan, papan sohvalle telkkarin ääreen ja mummun ruokakomerolle rapistelemaan pipareita tarjottavaksi. Sydämeen läikähti lämmin nostalgia: esikoinen, jota isovanhempani eivät ehtineet nähdä, leikki samoissa huoneissa, joissa olen itsekin lapsena leikkinyt. Täällä minä olen esikoisen kanssa teidän talossa, oletteko te siellä jossain yhdessä veikkoseni kanssa?

Olen surrut sitä, että en koe saaneeni yhteyttä veikkoseen. Haluaisin tuntea hänen läsnäolonsa, mutta en osaa. Ehkä sen aika on myöhemmin. Sen sijaan mummuni on ollut luonani hyvin vahvasti. Hän on kannatellut minua tuskaisimpina hetkinäni. Kuolleen vauvan jälkeen mummu sai kolme peräjälkeen syntynyttä tervettä poikaa – asia, joka antaa minulle toivoa. Surua, mutta myös onnea. Mummuni elämässä, ja minun.