Ystävyydestä

Ystävät, ihanat ja rohkeat, uskaltavat ottaa yhteyttä, kysyä vointia, kohdata. Ja silti tuntuu välillä, että olen aivan yksin. Eivät he voi ymmärtää. Tähän maailmaan on pääsy vain niillä, jotka ovat kokeneet saman.

Välillä vain haluankin käpertyä suruuni ja torjua kaikki. Sori, mutta nyt en jaksa, on vähän sellanen hetki nyt. Olen kamalan herkkänahkainen. Viattomat sanomiset, joita ei taatusti ole tarkoitettu loukkauksiksi, satuttavat. En voi sille mitään, tunne päihittää järjen 6–0.

Esikoistaan odottava ystäväni kirjoittaa minulle olevansa melkeinpä liiankin varovainen ja hysteerinen raskautensa suhteen. Aivan niin kuin minun näkökulmastani olisi olemassa ylivarovaisuutta. Olisinpa itsekin ollut hysteerinen, ehkä veikkonen olisi pelastunut. Jos vain olisin itkenyt neuvolassa, etten kestä enää hetkeäkään, että vauva on pakko jo saada ulos mahasta. Jos olisin yhtenään hypännyt sairaalassa jokaisen epämääräisen tuntemuksen takia.

Ystävä, joka sai kolmannen lapsensa samaan aikaan kun minä menetin toisen, lähettää myöhästyneet onnittelut esikoiselleni. Olisin viestittänyt jo eilen, mutta ei ollut vapaita käsiä ennen yöunia. Vittuileeko se? Tottakai tiedän, ettei hän tahallaan, hänen todellisuutensa nyt on sellaista, täyttä tohinaa kolmen kanssa. Ei hän tule lainkaan ajatelleeksi, miten nuo sanat satuttavat minua, jonka ainoa eläväinen on päivät yhteiskunnan hoivissa sillä välin, kun minä haahuilen yksin tyhjässä kodissa. 

Olen miettinyt, miten osaisin itse suhtautua ja toimia, jos tämä suru olisikin käynyt jollekin ystävälleni. Jos minulla nyt olisi vauva ja ystäväni surisi omaansa. Olisin todennäköisesti aivan ymmälläni, kädetön ja sanaton. Siksi yritän olla kiitollinen siitä, että ystävät – ne todelliset, jotka eivät vielä ole kaikonneet – omilla avuttomilla keinoillaan edes yrittävät.