Äiti elävälle ja kuolleelle

Esikoiseni täyttää tänään neljä vuotta. Pieni suuri mies, ihanassa oivallusten iässä. Hän on paras lohtuni, valonsäteeni synkimmässä talvessa.

Viime päivinä olen taas jaksanut olla enemmän äiti myös tälle elävälle aarteelleni. Pahimmilla aallonpohjilla minusta on tuntunut, että olen maailman surkein äiti, pinna on niin lyhyt. En ole pystynyt keskittymään leikkeihin, olen ollut elävälle läsnä vain fyysisesti, mieli ja sydän kuolleen luona. 

Ärsyttäviä ovat myös lähipiirin alituiset muistutukset: onhan teillä esikoinen, onneksi teillä on kuitenkin yksi elävä lapsi... Välillä tuntuu, että oikeuttani surra vähätellään. Vastaan tuli jollakin sivustolla osuva sitaatti: "Before you tell a grieving parent to be grateful for the children they have, think about which one of yours you could live without." Olen tolkuttoman kiitollinen esikoisestani, olen ollut jo ennen tätä traagista elämänkäännettä, mutta esikoiseni olemassaolo ei tee toisen poikani menetyksestä yhtään helpompaa. 

Esikoinen pakottaa elämään arkea, hyvässä ja pahassa. Hän tuo suunnatonta iloa, antaa syyn nousta sängystä niinäkin aamuina, joina ei jaksaisi millään. Toisaalta rikkinäisenä ja voimattomana on niin vaikeaa jaksaa vastata hänen tarpeisiinsa. Onneksi sentään en ole yksin vastuussa hänestä: mieheni on lamaannushetkinäni pysynyt toimintakykyisenä ja reippaana. 

Joka päivä ajattelen ja kaipaan vauvaveikkostani. Tänään olen kuitenkin ajatellut ensimmäistä vauvaani ja muistellut valtavalla lämmöllä edellistä olympiatalvea. Hieman ennen kuin vuorokausi vaihtui ystävänpäiväksi, saimme pikkuisen pojan syliimme. Sitä onnea ja ihmetystä! Kova pakkanen jatkui pitkään, mutta meitä ei haitannut pesiä kotona neljän seinän sisässä. Valvovan vauvan kanssa katseltiin aamuviideltä taitoluistelua. 

Kiitos sinulle rakas esikoiseni, kun toteutit suurimman unelmani ja teit minusta äidin.