Kuin kuka tahansa

Viikonloppuun mahtui hyviä hetkiä. Olimme perjantaina miehen kanssa vertaistukiryhmässä. Mies istui hiljaa, kuten ekalla kerrallakin. Minäkin olin aika vähän äänessä. Silti tuntui hyvältä olla siellä. Se tunne, ettei ole erilainen ja epänormaali, kun lapsi on kuollut. Että se on tapahtunut muillekin.

Lauantaina vietin iltaa vertaisystävän kanssa. Hän on oikeastaan ystäväni ystävä, ja emme ole aiemmin olleet kahden kesken tekemisissä kovinkaan paljon. Yhteinen ystävämme asuu nykyään ulkomailla. Syksyllä kuitenkin lähennyimme tämän ystävän ystävän kanssa; hän on muutama vuosi sitten menettänyt toisen lapsensa kuukauden ikäisenä vauvana. Otin häneen yhteyttä pian veikkosen kuoleman jälkeen ja olenkin saanut aivan valtavasti tukea ja voimaa tältä kultaiselta vertaiselta. Jotenkin lohdullista on sekin, että lapsemme on haudattu samalle hautausmaalle, ihan muutaman haudan päähän toisistaan pienten enkelien omalle alueelle.

Lauantai-iltana puhuimme paljon menetyksistämme, surusta ja siihen kietoutuvista muista tunteista. Puhuimme muustakin, joimme viiniä, nauroimmekin. Lopulta vertaisystävä houkutteli minut ulos - en olisi kenenkään toisen seurassa pystynyt lähtemään. Ja niin minä päädyin ensimmäinen helmikuuta 2014 istumaan pubiin tuopin äärelle. Jos veikkonen olisi täällä, en ikimaailmassa olisi missään kapakan pöydässä siemailemassa. Esikoista täysimetin kirjaimellisesti: hän ei saanut edes äidinmaitoa pullosta ennen kuin yli puolivuotiaana, kun kiinteätkin oli jo aloitettu. En tiedä, olisinko veikkosen kanssa ollut yhtä ehdoton, mutta jos jotain omaa menoa olisinkin kaivannut pikkuvauva-aikana, se tuskin olisi baariin suuntautunut.

Häivähdyksenomaisesti koin tuopin äärellä olevani kuin kuka tahansa. Ympärillä oli vain outoja ihmisiä. Kukaan ei tiennyt, että olen vain muutama kuukausi sitten synnyttänyt kuolleen vauvan. Tuntui, että ehkä sittenkin joskus voin vielä saada takaisin rakkauteni asuinkaupunkiini. Ehkä pystyn paikka kerrallaan ottamaan sen takaisin, menemään kaikkialle, missä olen aiemminkin ollut.

Sunnuntaina tuntui Tuhkimolta lumouksen haihtumisen jälkeen. En minä ole kuka tahansa kulkija, en pysty muuttumaan huolettomaksi entiseksi itsekseni, vaikka viinin ja sopivan seuran keventämänä hetkenä hipaisin sellaista harhaa. Minä olen lapsensa menettänyt äiti, minun on vain jatkettava tätä raskasta loputonta oppituntia, kuinka elää tämän asian kanssa.