Vuosi sitten...

Eilen minulla oli epämääräinen olo: tuntui, että päivämäärään 4.2. liittyi jotain. Tänään tajusin: eilen tuli tasan vuosi siitä, kun pissasin testiin kaksi viivaa, kesken työpäivän lounastauolla. Muistan, miten yhtäkkiä mieleni vain valtasi vahva tunne, että kyllä ne myöhässä olevat menkat taitavat todella raskautta tarkoittaa... Niin helposti ja rennosti odotus sai alkunsa, en ollut tammikuisella Thaimaan-lomalla lainkaan miettinyt ovulaatioaikaa tai mitään. Juhlistimme asiaa miehen kanssa myöhemmin iltapäivällä Runebergin tortuilla.

Heti samana päivänä lähetin tekstiviestin ystävälle, jonka kanssa olimme jakaneet raskaushaaveemme joulukuussa. Hän vastasi intoa puhkuen itsekin plussanneensa vain muutamia päiviä aiemmin. Ystäväni lapsi syntyi lokakuussa siinä vaiheessa, kun veikkosemmekin laskettu aika oli mennyt. Oi miksi, miksi minulla ei voinut synnytys käynnistyä sinä samana päivänä? Nyt meillä olisi samanikäiset vauvat, olisimme entistä läheisempiä... En ole pystynyt ystävääni saatika hänen lastaan tapaamaan ja yhteydenpitokin tuntuu hankalalta. Asumme onneksi eri kaupungeissa, niin emme alvariinsa tapaa muutenkaan. Täytyy vain toivoa, että ystävyys kestää ajan ja etäisyyden, jota nyt tarvitsen. 

Tänään tajusin, että näitä "vuosi sitten" -muistumia, kamalan haikeuden hetkiä, tulee nyt sitten riittämään ensi lokakuuhun asti. Ultrapäivät, neuvolakäynnit, kaikki tekemiset raskauden eri vaiheissa... 

Alkuraskauden ajan keskenmenonpelko oli voimakas, mutta oikeastaan jo melko pian ensimmäisen ultran jälkeen uskalsin odottaa luottavaisena ja onnellisena. Vatsavaihe oli kauneinta kesää. Ja se ihana kesä tuntui jatkuvan pitkälle syksyyn: pärjäsin raskauden loppuun saakka ohuella fleecetakilla ja mummuvainaani villaponcholla. Veikkosen kuolin- ja syntymäpäivä oli ruskankirjava aurinkoinen syyspäivä. Seuraavana päivänä, kun palasimme sairaalasta kotiin tyhjin sylein, satoivat syksyn ensimmäiset lumihiutaleet. 

Väistämättä kannan tulevat yhdeksän kuukautta veikkosta uudestaan, elän vuodentakaista onnen muistoa ja tätä hirveää, painavaa surua, johon odotuksen onni päättyi.