Viestejä maailmankaikkeudelta

Kaikki on vain sattumaa. / Mikään ei ole.  

Tätä puntaroin jatkuvasti.

Usein kuulee ihmisten kertovan aavistuksista ja etiäisistä, joita heillä on ollut ennen läheisen kuolemaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko minullakin sellaisia; monet sattumukset ovat mielessäni saaneet painavan merkityksen. Viestittiinkö minulle todella, että surua päin tässä mennään? Antaako maailmankaikkeus (tai whatever) nyt minulle lohdullisia merkkejä, jotta selviäisin?

Kyynikko sisälläni tuhahtelee, että merkityksellistän asioita, jotka ovat vain sattumaa. Ja toinen puoli minusta haluaa silti uskoa, että on olemassa jotain ihmisen järjen ja käsityskyvyn ylittävää.

Sanat ja lauseet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Kerron nyt viesteistä, jotka ovat tulleet kirjallisuuden ja laulunsanojen muodossa:

Raskauden loppumetreillä luin Seita Vuorelan romaanin Karikko. Se on nuortenkirja, mutta huh, miten rankka lukukokemus. Kirjassa on äiti, kaksi poikaa ja kuolema. Samastuin vahvasti kirjan äitiin, tiesinhän odottavani toista poikaa. Mietin lukiessani, miten poikalapset niin usein ovat huimapäisiä ja tapaturma-alttiita, kiipeilevät teollisuushallien katoille ja kisaavat, kuka hyppää viimeisenä raiteilta pois ennen junan tuloa. Kirja oli kaunis ja hieno, mutta se aiheutti minulle puristavan ahdistuksen: minun elämäni kahden pojan äitinä tulisi olemaan pelkkää huolta! Ja äidin suurin suru tuli kuin tulikin kohdalle - paljon pikemmin vain kuin osasin arvata. Ei tarvinnut odottaa katolta putoamista tai junan alle jäämistä; pienempi pojistani kuoli parhaimpana turvana pidettyyn paikkaan, äitinsä kohtuun. 

Raskauden viimeisinä viikkoina kuuntelin Underwater Sleeping Societyn levyä The Dead Vegas. Kävimme miehen kanssa bändin keikoilla yhteiselomme alkupuolella; ehkä odotuksen onnessa oli kaikuja rakastumisen alkuhuumasta, kun tuo levy hakeutui soittimeen. Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että levyn monet sanoitukset ovat täynnä kuolemaa. Yhdessä biisissä lauletaan: “I saw you at my funeral - - Don’t know how I went or why.”

Kuolemaa edeltävänä iltana ennen nukkumaanmenoa –  tuolloin tunsin viimeiset liikkeet – luin kirjaa, jossa oli kulttuurihistoriallisia artikkeleita raskaudesta ja synnytyksestä. Luin 1800-luvun lopun työläisväestöstä, lapsi- ja etenkin imeväiskuolleisuuden yleisyydestä noina aikoina. Mieleeni paloi lause siitä, miten vielä reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat kovin lähellä toisiaan. Ei mennyt kuin ehkä 6-7 tuntia tuon lauseen lukemisesta, kun heräsin ihmettelemään vauvan liikkeiden loppumista.

Surullisen synnytyksen jälkeen kului pari kuukautta niin, etten oikeastaan lainkaan pystynyt keskittymään lukemiseen, ja vaikeaa se on vieläkin. Syksyllä menin kuitenkin kerran kirjastoon. Siellä tartuin Anja Snellmanin Pääoma-romaaniin ja käänsin auki ensimmäisen sivun. Kuinka ollakaan, sivulla oli psalmi 139, jakeet 13–16. Joillekin ristiäispsalmi, minulle hautajaispsalmi. Se, joka päättyy sanoihin: “Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Viestejä voi tietysti halutessaan nähdä ihan kaikkialla, ja on olemassa vaara, että niiden tulkitseminen karkaa lapasesta… Yritän antaa itselleni kuitenkin luvan tarttua sellaisiin viesteihin, jotka tuovat toivoa ja lohtua. Olkoon sitten kyseessä vaikka vain osuvalla hetkellä kohdalle valikoituva teepussiviisaus: Life ends, love is endless.