Hetkittäin saan itseni kiinni ajattelemasta jotain muuta. Arkisia juttuja, mitä laitettais pizzan täytteeksi illalla. Joka helmikuisia muistoja siitä kevättalvesta, kun matkasin ulkomaille opiskelijavaihtoon (huh, 10 vuotta jo siitä). Jopa jotain haaveenkaltaisia ajatuksia tulevasta.
Ja sitten taas jysähtää tajuntaan: vauvani on poissa. Miksi hän on poissa? Miksi en nyt saa nukutella häntä päiväunille? Miksi en ole sullomassa pesukonetta täyteen harsopyykkiä? Miksi joudun kestämään tällaista musertavaa surua?
Mutta ne aivan pienet hetket, kun ajatuksiin mahtuu jotain muuta, ne ovat hyviä sekunteja. Sekunti kerrallaan mennään eteenpäin.
Tartu niihin pieniin hetkiin <3 Kohta huomaat, että ne hetket pitenevät, minuuteiksi, tunneiksi. Ja tulee sekin hetki kun ajatukset vauvasta eivät joka kerta tee kipeää. Sen voimalla menin itse eteenpäin, tietäen, toivoen että joskus on pakko helpottaa.
VastaaPoistaNiin, pienet helpotuksen hetket luovat uskoa siihen, että kyllä tämän kanssa ehkä sittenkin oppii elämään ja vielä voi jotain hyvääkin olla luvassa.
PoistaLähetän lämpimiä ajatuksia ja kerron, että seuraan blogiasi ja elämääsi. Toivon yhä enemmän aurinkoisia sekunteja tuleville ajoille.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Gretel. Kurkkasin profiiliisi, ja voi miten paljon olet saanut surua kannettavaksi. Paljon voimia ja niitä auringonpilkahduksia sinullekin!
VastaaPoista