Mummu

Eräs ihminen, jo liki kymmenen vuotta sitten mennyt, on joinakin hetkinä kyennyt lohduttamaan minua paremmin kuin yksikään elävä. Rohkenen melkein väittää tunteneeni hänen läsnäolonsa. Jälleen on asioita, jotka tuntuvat liian merkittäviltä ollakseen vain sattumaa.

Jo sairaalassa ajattelin edesmennyttä mummuani, joka joutui hautaamaan kuudesta lapsestaan kolme. Kaksi kuoli aikuisiällä, yksi päivän ikäisenä vauvana. Saatuani toisen Cytotec-satsin lähdimme ulos kävelemään. Muistan auringon ja koivunlehtien vahvan kullankellan. Syksy oli siihen päivään saakka ollut lämmin, en tarvinnut takkia lainkaan, vaan käytin mummuni vanhaa villaponchoa. Ja nyt hänen vaatteensa alla minulla oli kuollut vauva, ja ajattelin: mummukin menetti vauvan, hänellä oli tämä sama suru. Mies manaili, toiko vaate minulle huonon onnen, mutta minä koin sen voimaksi ja turvaksi. Eihän ollut sattumaa, että päälläni oli juuri se poncho. Minussa oli mummuni tyyneys, vaikka elin elämäni hirveimpiä hetkiä.

Illalla puhuin isäni kanssa puhelimessa. Kerroin, että supistuksia odotellessani ajattelin hänen vauvana kuollutta veljeään. Isällekin oli vauvaveli tullut mieleen; hän oli muistellut tuntemattomaksi jääneen isoveljensä syntyneen myös lokakuussa. Hän oli tarkistanut syntymäpäivän papereista, ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, se todella oli se päivä, 16.10., meidän veikkosemme kuolin- ja syntymäpäivä.

Niin minun ja mummuni kohtalot solmittiin yhteen. Vaikeina hetkinä mummun ajatteleminen on antanut hurjasti voimaa. Hän koki samankaltaisen surun. Ja niin vaiti hän surun kantoi: tästä lapsesta ei koskaan puhuttu. Mutta sydämessä villaponchon alla menetetty lapsi varmasti oli. 

Nyt, kun olimme esikoisen kanssa käymässä synnyinpaikkakunnallani vanhempieni luona, sain yhteydenoton entiseltä kuorotuttavaltani, jonka kanssa en ole koskaan ollut läheisemmin tekemisissä. Hän kertoi nykyään asuvansa isovanhempieni vanhassa talossa. Tuttavani ehdotti, että samanikäiset lapsemme voisivat leikkiä keskenään ja voisin samalla tulla kurkkaamaan vanhaa mummolaani.

Kun painoin ovikelloa, minuun humahti vahva tunne: ei ollut sattumaa, että juuri tänä talvena minut kutsuttiin mummuni taloon. Taloa oli remontoitu paljon, mutta tunnistin säilyneitä yksityiskohtia ja pystyin hyvin kuvittelemaan entiset huonekalut paikoilleen, kaappikellon nurkkaan, papan sohvalle telkkarin ääreen ja mummun ruokakomerolle rapistelemaan pipareita tarjottavaksi. Sydämeen läikähti lämmin nostalgia: esikoinen, jota isovanhempani eivät ehtineet nähdä, leikki samoissa huoneissa, joissa olen itsekin lapsena leikkinyt. Täällä minä olen esikoisen kanssa teidän talossa, oletteko te siellä jossain yhdessä veikkoseni kanssa?

Olen surrut sitä, että en koe saaneeni yhteyttä veikkoseen. Haluaisin tuntea hänen läsnäolonsa, mutta en osaa. Ehkä sen aika on myöhemmin. Sen sijaan mummuni on ollut luonani hyvin vahvasti. Hän on kannatellut minua tuskaisimpina hetkinäni. Kuolleen vauvan jälkeen mummu sai kolme peräjälkeen syntynyttä tervettä poikaa – asia, joka antaa minulle toivoa. Surua, mutta myös onnea. Mummuni elämässä, ja minun.

Viestejä maailmankaikkeudelta

Kaikki on vain sattumaa. / Mikään ei ole.  

Tätä puntaroin jatkuvasti.

Usein kuulee ihmisten kertovan aavistuksista ja etiäisistä, joita heillä on ollut ennen läheisen kuolemaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko minullakin sellaisia; monet sattumukset ovat mielessäni saaneet painavan merkityksen. Viestittiinkö minulle todella, että surua päin tässä mennään? Antaako maailmankaikkeus (tai whatever) nyt minulle lohdullisia merkkejä, jotta selviäisin?

Kyynikko sisälläni tuhahtelee, että merkityksellistän asioita, jotka ovat vain sattumaa. Ja toinen puoli minusta haluaa silti uskoa, että on olemassa jotain ihmisen järjen ja käsityskyvyn ylittävää.

Sanat ja lauseet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Kerron nyt viesteistä, jotka ovat tulleet kirjallisuuden ja laulunsanojen muodossa:

Raskauden loppumetreillä luin Seita Vuorelan romaanin Karikko. Se on nuortenkirja, mutta huh, miten rankka lukukokemus. Kirjassa on äiti, kaksi poikaa ja kuolema. Samastuin vahvasti kirjan äitiin, tiesinhän odottavani toista poikaa. Mietin lukiessani, miten poikalapset niin usein ovat huimapäisiä ja tapaturma-alttiita, kiipeilevät teollisuushallien katoille ja kisaavat, kuka hyppää viimeisenä raiteilta pois ennen junan tuloa. Kirja oli kaunis ja hieno, mutta se aiheutti minulle puristavan ahdistuksen: minun elämäni kahden pojan äitinä tulisi olemaan pelkkää huolta! Ja äidin suurin suru tuli kuin tulikin kohdalle - paljon pikemmin vain kuin osasin arvata. Ei tarvinnut odottaa katolta putoamista tai junan alle jäämistä; pienempi pojistani kuoli parhaimpana turvana pidettyyn paikkaan, äitinsä kohtuun. 

Raskauden viimeisinä viikkoina kuuntelin Underwater Sleeping Societyn levyä The Dead Vegas. Kävimme miehen kanssa bändin keikoilla yhteiselomme alkupuolella; ehkä odotuksen onnessa oli kaikuja rakastumisen alkuhuumasta, kun tuo levy hakeutui soittimeen. Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että levyn monet sanoitukset ovat täynnä kuolemaa. Yhdessä biisissä lauletaan: “I saw you at my funeral - - Don’t know how I went or why.”

Kuolemaa edeltävänä iltana ennen nukkumaanmenoa –  tuolloin tunsin viimeiset liikkeet – luin kirjaa, jossa oli kulttuurihistoriallisia artikkeleita raskaudesta ja synnytyksestä. Luin 1800-luvun lopun työläisväestöstä, lapsi- ja etenkin imeväiskuolleisuuden yleisyydestä noina aikoina. Mieleeni paloi lause siitä, miten vielä reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat kovin lähellä toisiaan. Ei mennyt kuin ehkä 6-7 tuntia tuon lauseen lukemisesta, kun heräsin ihmettelemään vauvan liikkeiden loppumista.

Surullisen synnytyksen jälkeen kului pari kuukautta niin, etten oikeastaan lainkaan pystynyt keskittymään lukemiseen, ja vaikeaa se on vieläkin. Syksyllä menin kuitenkin kerran kirjastoon. Siellä tartuin Anja Snellmanin Pääoma-romaaniin ja käänsin auki ensimmäisen sivun. Kuinka ollakaan, sivulla oli psalmi 139, jakeet 13–16. Joillekin ristiäispsalmi, minulle hautajaispsalmi. Se, joka päättyy sanoihin: “Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Viestejä voi tietysti halutessaan nähdä ihan kaikkialla, ja on olemassa vaara, että niiden tulkitseminen karkaa lapasesta… Yritän antaa itselleni kuitenkin luvan tarttua sellaisiin viesteihin, jotka tuovat toivoa ja lohtua. Olkoon sitten kyseessä vaikka vain osuvalla hetkellä kohdalle valikoituva teepussiviisaus: Life ends, love is endless.

Hetkessä elämistä: legoterapiaa

Hetki kerrallaan, sanotaan suuren surun musertamalle. Enempää ei tarvitse; välillä enempään ei todellakaan edes pysty. Mutta hetki kerrallaan eläminen, hetkessä eläminen on hurjan vaikeaa, se vaatii opettelua.

Ensimmäiset pari kuukautta odotin koko ajan, että tämä jollain tavalla loppuisi. Tiesin kyllä, ettei koskaan tule sellaista pistettä, jossa asia on käsitelty ja ylitetty, suru surtu pois, mutta silti ikään kuin odotin, että jonakin aamuna olisin taas ennallani.

Nyt, yllättäen, on päiviin ruvennut löytymään surun rinnalle myös iloa, jopa jonkinlaista mielenrauhaa. Suru on suunnaton, mukana koko ajan, mutta enää se ei estä kokemasta myös positiivisia tunteita. Luulen, että olen nimenomaan alkanut oppia hetkeen keskittymistä, ja se on mahdollistanut valonpilkahdusten syttymisen.

Olemme parhaillaan esikoisen kanssa vanhempieni luona kyläilemässä. Esikoinen on riemuissaan enonsa vanhoista pikkulegoista, joita täällä on kaksi isoa muovilaatikollista. Laivojen, linnojen ja autojen rakennusohjeitakin oli tallessa. Huomasin tänään, että oli suorastaan terapeuttista kalastella tarvittavia osia legomerestä ja rakennella poikien juttuja tarkasti ohjetta noudattaen. Muistan joskus lapsena leikkineeni veljeni kanssa legoilla, mutta kovin suurta kiinnostusta minulla ei niitä kohtaan koskaan ollut, leikin enemmän perinteisillä tyttöjen leluilla.

Tämänpäiväinen legoleikki oli jonkinlainen mindfulness-kokemus. Keskityin kaivamaan muovinkappaleita laatikosta, keskityin väreihin ja muotoihin, ääneen joka kuuluu kun kauhoo palikkapaljoutta. Keskityin rakentamiseen, iloitsin lapseni halusta olla apuna ja hänen hihkuvasta innostaan, kun rakennus alkoi valmistua. Kykenin olemaan hetkessä, millään muulla ei ollut väliä.

Odotuksen odotuksen odotus

Miehen ystävät ja omat miespuoliset kaverini ovat lähes kaikki reagoineet menetykseemme samalla tavalla: ei kun uutta putkeen, uutta matoa koukkuun vaan. Minusta nuo heitot olivat ikäviä alkuraskauden keskenmenon jälkeenkin, mutta täysiaikaisen vauvan kohtukuoleman jälkeen ne ovat todella tahdittomia. Jos perheestä kuolee vaikkapa taapero- tai leikki-ikäinen lapsi, onko silloinkin tapana ehdotella uuden tekemistä? Veikkonen oli täysin valmis vauva, odotimme hänen syntyvän hetkellä millä hyvänsä, olimme kotona laittaneet kaiken valmiiksi häntä varten. Isoveljen kanssa oli useiden kuukausien ajan luettu kirjoja, joissa käsitellään vauvan syntymää perheeseen. Sairaalakassi oli pakattuna.

Toisaalta kohtukuolema on yleisyyteensä nähden yllättävän vieras asia.  Kaikki nämä miehet eivät tunnu oikein edes tajunneen, että olen todella synnyttänyt oikean vauvan ja olemme hänet haudanneet. Jotkut ovat jopa käyttäneet sanaa keskenmeno, jolloin olen hyvin hanakasti korjannut, että kun vauva kuolee kohtuun lasketun ajan jälkeen, ei todellakaan voida puhua raskauden menneen kesken. Minä pidin lastani sylissäni ja puin hänet. Meillä on hänen kuvansa kehyksissä esillä, ja äkikseltään voisi kuvitella, että siinä on esikoisemme: kuollut vauva näyttää vain rauhallisesti nukkuvalta, niin valmis ja kaunis.

Kuitenkin - pakko myöntää - olen itsekin tuskassani elätellyt toivonkipinää siitä, että vielä saisimme elävän vauvan. On kipeää ja vaikeaa hyväksyä, että veikkosen menetimme ja häntä emme takaisin saa. Jos tyhjään syliin haluaa yrittää saada jonkun hoivattavaksi, täytyy todellakin vain toivottaa uusi lapsi tervetulleeksi; lokakuuhun emme voi palata ja asioiden kulkua muuttaa. Raskaushaaveesta huolimatta toivoisin silti kaikkien ymmärtävän, että kuollutta lastamme ei kukaan voi korvata. Perheeseemme tulee aina kuulumaan tämä poika, johon emme saaneet kohdun ulkopuolella tutustua.

Mielikuvissani liitän mahdolliseen uuteen vauvaan myös vahvasti fatalistisia ajatuksia. Veikkosen oli määrä jäädä kuopukseksemme, olimme jo miltei päättäneet, että kaksi saa riittää. Ehkä meidän onkin tarkoitus saada enemmän lapsia? Jos veikkonen teki tilaa tuleville sisaruksilleen, jotka eivät ilman hänen kuolemaansa olisi saaneet mahdollisuutta tulla tähän maailmaan? Ehkä sieltä on tulossa vielä useampikin lapsi… Välillä selviytymisstrategianani on kuvitella meille suuri lapsikatras pyörimään, vaikka en koskaan aiemmin ole isosta perheestä haaveillut. (Mies on tässä asiassa maltillisempi ja tyytyy haaveilemaan yhdestä.)

Olen tullut kolme kertaa spontaanisti raskaaksi, joten uskallan toivoa, että se osuus asiasta voisi joskus vielä onnistua. Mutta sitten kaikki, mikä voi mennä pieleen hedelmöitymisen ja syntymän välissä, pelottaa aivan kauheasti. Ja kuitenkin niitä pelkoja päin on vain mentävä, muuten ei voi vauvaa saada.

Uuden raskauden yrityksen tielle tuli kuitenkin fyysisiäkin esteitä, joten tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa odotamme sitä, että pääsemme odottamaan odotusta. Nyt on aika keskittyä siihen, että olo olisi jos ei nyt hyvä niin edes siedettävä, että aamusta iltaan selviäisi jollain tavalla, ehkä välillä jopa niin, että voisi kokea iloa ja mielihyvääkin. Elää tässä hetkessä, ei pelkästään tulevan odotuksessa, vaikka toivo uudesta vauvasta yksi surussa kannattelevista voimista onkin.

Ystävyydestä

Ystävät, ihanat ja rohkeat, uskaltavat ottaa yhteyttä, kysyä vointia, kohdata. Ja silti tuntuu välillä, että olen aivan yksin. Eivät he voi ymmärtää. Tähän maailmaan on pääsy vain niillä, jotka ovat kokeneet saman.

Välillä vain haluankin käpertyä suruuni ja torjua kaikki. Sori, mutta nyt en jaksa, on vähän sellanen hetki nyt. Olen kamalan herkkänahkainen. Viattomat sanomiset, joita ei taatusti ole tarkoitettu loukkauksiksi, satuttavat. En voi sille mitään, tunne päihittää järjen 6–0.

Esikoistaan odottava ystäväni kirjoittaa minulle olevansa melkeinpä liiankin varovainen ja hysteerinen raskautensa suhteen. Aivan niin kuin minun näkökulmastani olisi olemassa ylivarovaisuutta. Olisinpa itsekin ollut hysteerinen, ehkä veikkonen olisi pelastunut. Jos vain olisin itkenyt neuvolassa, etten kestä enää hetkeäkään, että vauva on pakko jo saada ulos mahasta. Jos olisin yhtenään hypännyt sairaalassa jokaisen epämääräisen tuntemuksen takia.

Ystävä, joka sai kolmannen lapsensa samaan aikaan kun minä menetin toisen, lähettää myöhästyneet onnittelut esikoiselleni. Olisin viestittänyt jo eilen, mutta ei ollut vapaita käsiä ennen yöunia. Vittuileeko se? Tottakai tiedän, ettei hän tahallaan, hänen todellisuutensa nyt on sellaista, täyttä tohinaa kolmen kanssa. Ei hän tule lainkaan ajatelleeksi, miten nuo sanat satuttavat minua, jonka ainoa eläväinen on päivät yhteiskunnan hoivissa sillä välin, kun minä haahuilen yksin tyhjässä kodissa. 

Olen miettinyt, miten osaisin itse suhtautua ja toimia, jos tämä suru olisikin käynyt jollekin ystävälleni. Jos minulla nyt olisi vauva ja ystäväni surisi omaansa. Olisin todennäköisesti aivan ymmälläni, kädetön ja sanaton. Siksi yritän olla kiitollinen siitä, että ystävät – ne todelliset, jotka eivät vielä ole kaikonneet – omilla avuttomilla keinoillaan edes yrittävät.