Toivon silmu

Kaapista ulos än-yy-tee, NYT:

O L E N   R A S K A A N A !

Joku siellä jo toisia teitä tietää, toinenkin ehkä on arvannut.

Olen miettinyt sopivaa ajankohtaa uutiselleni. Sellaista ei ole. Luottamus ja ilo toisen korvan juuressa hokevat: "ei se kertomalla kesken mene". Pelko ja varovaisuus toisella puolella kuiskivat: "kell' onni on, se onnen kätkeköön".

Kerron nyt, kohdassa, jossa tavisodottajatkin useimmiten kertovat. Kaksitoista viikkoa on täynnä, mutta tässä raskaudessa se ei tarkoita mitään. Se ei ole turvaraja, jonka yli olen päässyt. Se ei ole kohta, jossa ammennan tulevaisuudenuskoa todennäköisyyksistä.


Pelko pelko pelko. Toivo toivo toivo. Pelko toivo pelko toivo. Keinulauta lonksuu puolelta toiselle.

Ristiriitainen olo. Joku ihan uusi tyyppi tulossa? Joku muu kuin veikkonen. Kolmas lapsi!

Raskaimman talven jälkeenkin tuli kevät, puihin puhkesivat ensimmäiset, pikkiriikkiset silmut maaliskuussa. Silloin alkoi silmu kasvaa kohdussanikin.

Tärppi ekasta sallitusta kierrosta! Miten voi olla niin järjettömän hyvä tuuri! Eihän tämä voi olla totta, voiko tämä päättyä hyvin. Nopeasti alkaneet raskauteni ovat aiemminkin menneet huonosti. Esikoinen, jota ehdittiin kauemmin kuumeilla, on ainoa kohdusta elävänä tullut.

Miten voi rikkinäisen äiti-ihmisen pää kestää uuden raskauden kohtukuoleman jälkeen? Entä kroppa - väliin ei ehtinyt jäädä puoltakaan vuotta; oli täysiaikainen raskaus ja iso vauva ihan juuri äsken.

Voisinpa vain nukkua kesän ja syksyn yli ja herätä synnytyssalissa vauvan rääkäisyyn silloin, kun adventtiajan kalseaa pimeää jouluvaloin karkotetaan.

Np-ultrassa kaikki kunnossa. 

Luen, mitä olen tähän asti kirjoittanut, teksti pomppii sinne tänne sekavana. Mutta tässä se on - sekopäisen tunne-elämäni kuva. Olen yhtä aikaa niin musertavan surullinen ja lamaantuneen masentunut ja kuitenkin toiveikas, iloinenkin, hurjan kiitollinen, ja sitten taas vain pelokas ja ahdistunut.

Tämä blogi on ennen kaikkea surublogi. Tästä ei ole tarkoitus tulla vatsankasvatusblogia. Kuitenkin halusin asiasta täällä kertoa, koska tämä uusi, surusta ja kaipauksesta versonut odotus on luonnollisesti hyvin iso osa jokapäiväistä elämääni nyt. Odotuksen ilo ja menetyksen suru kietoutuvat toisiinsa, ja ehkä haluan siitä sekamelskasta täällä jotain joskus kirjoittaa.

Surulleni yhä tarvitsen tämän purkupaikan, entistäkin enemmän. Muutamat lähipiirin ihmiset tietävät raskaudesta, mutta heidän on vaikeaa ymmärtää, että uusi odotus ei pyyhkäissytkään surua pois. Ja että en vain hehku onnea ja intoa. "Kyllä kaikki nyt menee hyvin." "Nyt te ihan varmasti saatte vauvan kotiin." "Todennäköisyydet ovat täysin teidän puolellanne." He sanovat lohduttavia lauseita, mutta eivät he voi onnellista loppua meille luvata ja taata.

Eteenpäin menen nyt tipuaskelin.
Hetki,
hyvä hetki,
hankala hetki,
eteenpäin jokainen hetki.

Tuomio, vapautus

Lokakuu 2013

Veikkonen on juuri syntynyt. Hän on kaunis ja kaikin puolin normaalin näköinen, niin surullisen eloton vain. Napanuora on yhden kerran toisen jalan ympärillä, ei moninkertaisesti kaulaan tai rintakehän yli kietoutuneina kuolemanhenkseleinä. Mitään ulkoista selitystä kuolemalle ei näy. 

Joulukuu 2013

Olen elänyt kaksi kuukautta epätietoisuudessa. Syyllisyys on paisunut suruakin hallitsevammaksi tunteeksi. Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mietin, voinko tehdä itsestäni rikosilmoituksen. Voinko haastaa itseni käräjille lapsenmurhasta? Pitäisikö mennä kirkkoon ripittäytymään, onko luterilaisissa kirkoissamme edes niitä elokuvista tuttuja koppeja, joissa voi kamalimmat syntinsä tunnustaa papille. "Moi, olen Ulpukka ja tapoin syntymättömän lapseni. En tiedä itsekään, miten sen tein, mutta olen varma, että se on minun syytäni."

Jälkitarkastukseen menen kuin tuomiolle. 

Yksiselitteistä syytä ei ole löytynyt. Sen sijaan on mahdollisesti infektioon viittaavia löydöksiä ja merkkejä myös äkillisestä hapenpuutteesta.

Minulta otetuissa verikokeissa on todettu sytomegalovirusvasta-aineissa nousu 1. ja 2. näytteen välillä. Sikiössä (voi v-tu sikiössä, täysin valmis vauva hän oli!) ei kuitenkaan ulkoisia piirteitä, joita raskausaikainen primaari sytomegalovirus yleensä aiheuttaa. 

Epämääräisiä vastauksia. Uusia kysymyksiä. Kudosnäytteet lähtevät tarkempiin histologisiin tutkimuksiin ja sytomegalo testataan myös alkuraskauden verinäytteestäni (mieletöntä, että jossain on tallessa edelliskeväänä käsivarrestani otettua verta!). Vastaus näistä luvataan aikanaan.

Tammi-huhtikuu 2014

Aika kuluu, vastausta ei kuulu. Mitä väliä, alan ajatella. Pääasia, että kyse ei ole mistään sellaisesta, jolla olisi erityinen riski toistua. Kysyttäessä vastaan lapseni kuolleen mahdollisesti jonkin infektion, ehkä sytomegaloviruksen, takia. Epämääräinen syyllisyys kalvaa silti yhä. Miten voi kohdussa olla lapselle hengenvaarallinen tulehdus niin, että se ei anna mitään merkkejä äidille? Ei kuumetta, ei kipuja, ei kertakaikkiaan mitään ennen sitä aamua, kun liikkeet olivat täydellisesti vaienneet. 

Toukokuu 2014

Soitan äitiyspoliklinikalle ja kysyn, ovatko ne vastaukset tulleet, yli puoli vuotta aikaa jo tapahtuneesta. Sieltä luvataan soittaa takaisin vielä samalla viikolla. 

Puhelu tulee, kun olen autossa ja puhelimen akku on vähissä. Voi ei, apua, nytkö se selviää, mitä jos puhelu katkeaa juuri ratkaisevalla hetkellä!

Sytomegalovirus on löytynyt jo alkuraskauden verinäytteestäni. Kyseessä on siis vanha tartunta, mutta raskausaikainen reaktivaatio on mahdollinen. Se ei kuitenkaan mitenkään selitä kuolemaa. 

Histologisissa tutkimuksissa veikkosen elimistä ei ole löydetty tulehdusta. Istukan äidin puoleisessa osassa on alkavaan bakteeri-infektioon viittavia löydöksiä, mutta se on kuulemma tullut todennäköisimmin vasta synnytyksen aikana emättimestä eikä liity kuolemaan. 

Käteen jää lopulta vain äkillinen hapenpuute. Sen aiheuttajasta ei koskaan voi saada täyttä varmuutta, mutta lääkärin mukaan todennäköisintä on sittenkin jonkinlainen napanuorakomplikaatio. Nuora on voinut puristua vauvan ja kohdunseinämän väliin.

Aiemmin olen jo lukenut, että napanuorakomplikaatiokuolemat tapahtuvat usein yöllä, kun äidin verenpaine levossa laskee. Veikkonen kuoli yöllä. Ennen nukkumaanmenoani hän vielä potki, aamulla poikkeuksellisen varhain herätessäni liikkeitä ei enää tuntunut.

Syyllisyys hälvenee hetkeksi. Tälle en todellakaan voinut mitään. En voinut huomata etukäteen mitään, koska ei ollut mitään huomattavaa. 

Sitten muistuu mieleen ajatus, jonka ajattelin jo syksyllä: kasvatin veikkosen kohdussani liian suureksi, hän oli liki 4-kiloinen. Siksi tila loppui ja nuora puristui. Ajatus on naurettava, tiedän. En ole mikään yletön mässäilijä, raskaudenaikainen painonnousuni oli normaaleissa rajoissa. Ystäville ja sukuun on syntynyt jopa 4,5-kiloisiakin vauvoja. 

Tuntuu tyrmistyttävältä, että kapistus, joka on vauvan kohtuelämälle välttämätön, voi aiheuttaa kuoleman. Ja niin vähällä. Veikkosen kuolema on ollut todella äkillinen, koska lapsivesi oli puhdas. Jos vauva kärsii ahdingosta, hän kakkaa veden vihreäksi. 

Evoluutio ei ole täydellistä: miksi ei ole kehittynyt järkevämpää tapaa siirtää ravintoa ja happea äidistä vauvaan kuin mokoma hengenvaarallinen letku! 

Tällainen kuolema lasketun ajan jälkeen tuntuu niin typerältä ja turhalta. En ehkä kestä ilman fatalismia: jos tämä nyt vain oli veikkoselle säädetty elämänkaari (joopa joo).

Kumman kevyt olo on silti siitä, että enää ei tarvitse miettiä ja odotella. Kaikki tutkittavissa oleva on tutkittu. Case closed. Katse eteenpäin!

 

Kun pahin pelko käy toteen

Päiväkirjamerkintöjä:

2.2.2010 (esikoisen laskettu aika)
Niin paljon on yhä jotain irrationaalista pelkoa. Voiko kaikki todella mennä hyvin? Voinko minä tosiaan olla niin onnekas, että saan tämän lapsen?

7.2.2010
Yhä vaan on vauva kohdussa. Kärsivällisyys alkaa olla koetuksella. En enää osaa "nauttia" tästä vapaudesta ja rauhasta. (--) Tulevaisuus jännittää. Se on niin lähellä eikä sitä silti meinaa millään tajuta tai todeksi uskoa... Toivon ja rukoilen vain, että kaikki menee hyvin.

8.2.2010
Kärsimättömyyttä ja huolta, joka estää rentoutumasta... Voisin muuten aivan hyvillä mielin vain odotella mutta pelkään, että jotain menee vikaan, istukka alkaa toimia huonosti tms.


(Esikoinen syntyi lopulta 13.2. lähes kaksi vuorokautta kestäneen synnytystaipaleen päätteeksi.)


11.10.2013
Raskaus on jo niin pitkällä, että laskettu aikakin meni. Eilen se oli, Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Odotus on mennyt paljon nopeammin kuin esikoisen aikana. Enemmän muun elämän ohessa, vähemmillä fiilistelyillä. Hieman on näin loppumetreillä ollut haikeakin olo siitä, että tämä on ehkä viimeinen kerta, kun koen tämän kaiken. (--) Raskaus on ollut myös huolettomampi kuin edellinen. En ole ehtinyt ja jaksanut murehtia niin paljon kuin viimeksi. Nyt viime päivinä olen ruvennut kokemaan levottomuutta, jossa on kaikuja viime kerrasta: haluaisin jo vauvan turvallisesti syliin, vaikka muuten onkin sellainen olo, että maltan kyllä odottaa.

--

Voi kuinka tänä päivänä entistä enemmän vihaankaan sitä, miten lasketun ajan yli odottavia lohdutellaan fraasilla "kukaan ei ole vielä mahaan jäänyt". Useimmiten kaikki toki menee hyvin ja vauvat syntyvät elossa hengailtuaan kohdussa kaksikin viikkoa yliaikaa, mutta ei loppusuoran hermoilu välttämättä ihan aiheetonta aina olekaan...

Valkoisen naisen taakka

Kohtukuoleman harvinaisuutta julistavat tilastot ja todennäköisyydet eivät (enää) rauhoita minua. Mitä sitten, jos raskausviikon 22 jälkeen elävä lapsi syntyy 99,7-prosenttisella varmuudella. Joku aina putoaa murheiden marginaaliin, viime syksynä se olin minä. Sitäpaitsi kolme vauvaa tuhannesta on minusta yllättävän paljon. Kaikkiaan lähes 200 tapausta Suomessa vuosittain.

Syksyllä sain kuitenkin outoa lohtua tilastotiedosta, joka kertoi, miten hurja määrä vauvoja syntyy kuolleena tai kuolee heti pian päivänvalon nähtyään globaalissa mittakaavassa. Tieto oli tämän uutisen yhteydessä. 5,6 miljoonaa vauvaa - kokonaisen kansan verran! Eivätkä siinä luvussa edes ole läheskään kaikki menetetyt vauvat. Kohtukuoleman määritelmä vaihtelee 20:n ja 28:n raskausviikon välillä, mutta olipa se missä kohtaa hyvänsä, se on aina hieman keinotekoinen. Suomessa se on 22 viikkoa, mutta ihan samalla tavalla kuolleena syntynyt vauvahan sekin on, joka menehtyy pari päivää tai viikkoa ennen tuota rajaa; silloin vain käytetään termiä myöhäinen keskenmeno.

Ja sitten kaikki ne vauvat, jotka kuolevat viikon, parin viikon, kuukauden, kymmenen kuukauden iässä. Kehitysmaissa puutteellisen hygienian ja kehnon sairaanhoidon takia, mutta myös täällä meillä, korkean länsimaisen lääketieteen äärellä.

Mikä järkyttävä määrä inhimillisiä tragedioita joka vuosi! Valtava joukko surevia äitejä ja isiä! Jos ihmisellä ei olisi kykyä selviytyä vauvan kuolemasta, lajimme olisi kuollut sukupuuttoon aikaa sitten. Sen sijaan, että itsekin kuolisimme suruun, jonka lapsen menetys aiheuttaa, me kuitenkin lopulta porskutamme menemään ja jatkamme maapallon ylikansoittamista. Selviydymme.


Millaista on kokea kohtukuolema jossain Malawin tai Pakistanin maaseudulla? Suru on sama, mutta ehkä sen mahdollisuuteen on valmistauduttu jo ennalta. Kun poltot alkavat, on tiedossa, että kyseessä on vaarallinen tapahtuma, syntymä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan.

Eikä täälläkään tarvitse mennä kovin monen sukupolven taakse, kun asia vielä oli niin. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten veikkosen kuolemaa edeltävänä iltana - juuri sinä iltana - luin artikkelia synnytys- sekä imeväiskuolleisuudesta 1800-luvun tamperelaisen työväestön keskuudessa.


Minulle lapseni kuoleman hyväksymisestä tekee hyvin vaikeaa se, että kuolema tapahtui ihan raskauden lopussa. Lapsi oli valmis. Mietin, miksi ei käynnistetty, miksi ei leikattu, miksi miksi miksi en voinut mennä sairaalaan laskettuna päivänä vaatimaan, että haluan vauvani NYT. Eivät minua tyynnytä vakuuttelut siitä, että ei sitä ilman syytä olisi - mitä jos olisikin? Mitä jos olisi huomattu syy? Mitä jos sairaalassa olisi ollut rauhallista, lääkäri olisi ollut hövelillä tuulella, olisi ultrattu ja todettu lapsi reippaan kokoiseksi. "No, jääpä tänne osastolle vaan, niin ruvetaan käynnistelemään." En ikinä saa tietää, olisivatko asiat voineet mennä niin. Tässä maassa, tässä ajassa on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että ne olisivat todella voineet mennä niin ja lapseni olisi pelastunut.

Entisajan Suomessa tai nykypäivän kehitysmaissa en voisi jossitella samalla tavalla. Jos ei olisi keinoa käynnistää tai keisarileikata, niiden perään ei voisi haikailla. Suru olisi yhä, mutta ehkä ei itsesyytöksiä ja katkeruutta samassa määrin. Olisi kenties helpompaa hyväksyä, että luonto nyt toimi näin. Ei olisi obduktiota, ei epämääräisiä vastauksia, jotka herättävät vain uusia kysymyksiä. Ehkä olisi vahvempi Jumala, lohtu siitä, että nämä asiat ovat korkeemman käres. Olisi toisenlainen nöyryys armottoman luonnon edessä.

Välittämisen kannatteleva voima

En haluaisi pitää blogia likasankona, jonne kippaan vain pahan olon kuonaa. Mutta useinhan on niin, että ne kaikkein negatiivisimmat asiat juuri tarvitsevat sanallista käsittelyä. Kun olo on hyvä, on ihanaa keskittyä siihen, jättää reflektointi, analysointi, raportointi.

Välillä tuntuu myös, että asetun täällä blogissa johonkin "maailma vastaan minä" -positioon ja kaikki muut (paitsi vertaiset) ovat idiootteja, jotka laukovat vääriä asioita tai vaikenevat tyhminä kokonaan.

Olenhan minä saanut osakseni paljon välittämistä, lämpöä ja myötäelämistä. On ihmisiä, joista olen suunnattoman kiitollinen. 

Äitini apu ensimmäisen viikon aikana oli korvaamatonta. Hän laittoi ruokaa ja huushollasi, me saimme vain surra. Ylipäänsä olemme saaneet paljon tukea perheiltämme. Ehkä kaikki sanomiset ja neuvot eivät ole osuneet kohdalleen, mutta yhtä kaikki läheisemme ovat osoittaneet huolta ja välittämistä. 

Heti veikkosen kuoleman jälkeen saimme paljon osanottokukkia ja -kortteja. Yhden iltapäivän aikana tuli niin monta kukkalähetystä, että esikoinen hermostui jatkuvaan ovisummerin sointiin ja uhkasi: "Mä laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A".

Muutamalle hyvälle ystävälle, jotka eivät olleet ehtineet niitä klassisia valko-violetteja kimppuja toimittamaan, laitoin viestin: "Jos haluatte muistaa meitä jotenkin, tuokaa mieluummin vaikka ruokaa kuin kukkia." Ja he toivat. Noutosapuskaa lempiravintolastamme. Kattilallisen sienikeittoa syksyn sadosta. Pussillisen eksoottisia hedelmiä kuin valoksi hyhmäiseen hämärään.

Erityisen lämmittäviä olivat osanotot tahoilta, joilta niitä ei osannut odottaa. Läheisten osa on siinä mielessä vaativampi - heidän ikään kuin kuuluukin osoittaa surunvalittelut jollain tavoin.

Liikutuin, kun miehen sunnuntaijalkapalloporukka oli kerännyt kukkakolehdin ja yksi äijistä kävi valkoisen gladioluksen ovellemme tuomassa.

Äitini työkaveri kutoi esikoisellemme suloiset siililapaset lohdutukseksi, kun pikkuveli kuoli. Miten koskettava ele - joku, minulle vielä niin etäinen ihminen, sentään ajatteli myös lapsen mielipahaa, kun 99 % ihmisistä näki esikoisen roolin suruperheessämme lähinnä vanhempien lohduttajana ja ilontuojana.

Eräs ihminen, joka oli minulle enemmän tuttava kuin kaveri, lähetti osanottokortin, ja sen jälkeenkin hän on moneen kertaan kysellyt vointiani ja liittänyt viesteihinsä osuvia, huolella valittuja runoja ja lauluja. 

Ymmärrän, että näin järkyttävän asian kohdannutta perhettä voi olla vaikea lähestyä. On muutamia ihmisiä, joilta olisin kuitenkin odottanut edes pikkuisen enemmän. Sydän tai virtuaalinen voimahali Facebook-päivityksen kommenttikentässä on aika kevyt tapa kuitata näin valtava menetys. (Puhumattakaan siitä, että asian sivuuttaa kokonaan.) Kokemani välittämisen voima kannattelee kuitenkin yli senkin harmin, että jotkut eivät osanneet, uskaltaneet tai katsoneet tarpeelliseksi tehdä tai sanoa mitään.

Eräältä ystävältäni sain korun, jonka laitoin kaulaani, kun lähdimme hautaustoimistoon arkkua valitsemaan ja kirkkomaalle hautapaikkaa katsomaan. Korun mukana tuli kiiltokuvin koristeltu kirje. Sen lopussa oli ihana ajatus: "Ulpukka, sanoit itse, että tällaiselle surulle ei ole sanoja. Mutta meillä elävillä ja rakastavilla on vain nämä kömpelöt sanat lohtuna täällä." Ja kyllä, kauneinta lohtua oli siinä, että ystäväni oli paneutunut kirjeen kirjoittamiseen, kokonaiset kaksi sivua kirjoittanut omia sanojaan sen sijaan, että olisi lähettänyt minulle kuluneen värssyn tai vain konventionaalisen lämpimän osanoton.

Ja niin se todella on, kuten ystäväni ilmaisi: lohdutuksen eleet ovat helposti kömpelöitä, mutta kömpelyyden antaa anteeksi, kun tärkein viesti - välitän sinusta, olen pahoillani kokemastasi, otan osaa - jollakin tavalla välitetään. Eikä siinä tarvita kukkia tai korttejakaan. (Totta puhuen kukista tuli kamalat allergiaoireet ja päänvaivaa, kun maljakot eivät riittäneet.)

Olen sanonut tämän usein, sanon sen taas: halaus riittää. Halaus, aito ja välittävä halaus, jos ei yhtäkään sanaa löydy.

Keltainen toukokuu

Toukokuu, vuoden ihanin kuukausi. Kevään ja kesän taitekohta, koivujen pikkuruiset lehdet heleän vaaleanvihreät, voikukkia, västäräkkejä, yhä valoisammiksi käyvät illat.

Toukokuu on äitienpäiväkuu ja synttärikuu. Kaksi merkkipäivää ensimmäistä kertaa kuolleen lapsen äitinä. 

Sain jo eilen äitienpäivämuistamiset malttamattomilta miekkosiltani. Esikoinen oli päiväkodissa kasvattanut vihanneskrassin viilipurkkiin ja askarrellut kortin, jossa hän kertoi minusta näin: "Äiti on aika kiva. Äidin kanssa on kiva leikkiä pikkulegoilla." Aika kiva - jospa edes sitä olen pystynyt tänä vaikeana aikana olemaan... Tosi kiva äiti oli se, joka meillä asui ennen surua. 

Mies toi töistä tullessaan ruukkukukan, enkelinsilmäpelargonian. Hän, joka pitää enkelipuheita ärsyttävänä lässynläänä, oli valinnut kukan, joka sopii juuri tähän äitienpäivään! Lisäksi mies paljasti tilanneensa minulle Long Playn vuosikerran. Ei-materiaalinen lahja täydellisesti mieleeni! Niin käsittämättömän ihania nuo pojat, iso ja pieni - todella on aihetta kiitollisuuteen, vaikka se kolmas poikani joukosta puuttuukin.

Syntymäpäivä on ensi viikolla. Viime keväästä olen vanhentunut vähintään sata vuotta. Niin kamalasti kuluneempi ja kipeästi kokeneempi olen nyt. 

Toukokuussa on jotain samaa kuin vastasyntyneessä vauvassa. Tunne siitä, että kaunis hetki on lyhyydessään niin ainutlaatuinen, kohta jo ollaan seuraavassa vuodenajassa, nuppu on auennut, kukat varisseet, äkkiä avuton untuvikko kannatteleekin niskaa pontevasti, kierähtää selältä vatsalleen, ryömii kohti maailmaa. 

Sateenkaaren alla kuljen taakse talven portin suljen

kostealla sammaleella seison

aurinkokin alkaa paistaa sade vaihtaa kaistaa

vaihdan mielen keltaiseen

(Aikakone: Keltainen toukokuu)

Perhesuunnittelun ABC

Ulpukan perhesuunnitteluvinkit:

1. Parempi liian aikaisin kuin ei ollenkaan. Lähde kohti vanhemmuutta heti, kun on oikea kumppani kainalossa ja kamat yhteiseen kämppään kannettu. Ensin voi vaikuttaa siltä, että lapsi tulee suorastaan liian äkkiä, mutta ei hätää: raskaus menee kesken ja sitä seuraa sen pituinen yritys, että ajatus vauvasta ehtii muuttua kepeästä haaveesta kipeäksi pakkomielteeksi. 

2. Toisen lapsen kanssa noudata samaa periaatetta. Koska jos vaikuttaakin yhdeksän kuukauden ajan siltä, että toinen lapsi on tulossa juuri mukavalla ikäerolla, onni nykäistään pois viime metreillä, ja niin on perheessä jotain, mitä ei koskaan suunniteltu: elävän lapsen lisäksi kuollut lapsi. Elävän ikäero mahdolliseen seuraavaan elävään kasvaakin aivan toisenlaiseksi. 

---

Kun odotin esikoista, ajattelin, että totta kai meille tulee joskus toinenkin. Esikoisen vauva-aikana suunnittelin, että sitten kun hän on vuoden-puolitoista, olisi hyvä aika ruveta yrittämään toista. Aika kului, ajatukset muuttuivat. Lapsi oli ihana, ei erityisen vaativa; silti tuntui, että hän vie, tarvitsee, ansaitsee yksin kaikki voimavaramme. Asumme kaukana perheistämme, joten meillä ei ole arjessa isovanhempia, tätejä ja setiä auttamassa. Joidenkin ystäväperheiden kesken toki on vastavuoroista lapsenhoitoapua toisillemme tarjottu, mutta ei se ole sama asia kuin mummu, jonka voi kutsua itsestäänselvästi apuun pari kertaa viikossa. 

Tietysti mietin välillä yleistä argumenttia "ensimmäiset vuodet kahden pienen kanssa ovat vaativia, mutta myöhemmin helpottaa, kun lapsista on seuraa toisilleen". Silti tuntui, että en halunnut ottaa riskiä, että uuvuttaisimme itsemme ja tärvelisimme parisuhteemme kahden vaippapyllyn kanssa. Olin myös niin totaalisen rakastunut esikoiseeni, että ajatus sylin jakamisesta kovin varhain tuntui vaikealta. Ehkä pitkä imetyskin vaikutti asiaan (imetin esikoista reippaasti keskivertoa länsimaalaisnaista kauemmin); esikoinen sai vauvaiän jälkeenkin olla minun ainoa vauvani. 

Ajatus toisesta lapsesta alkoi tuntua mahdolliselta esikoisen ollessa 2,5-vuotias. Muistan, miten yhdellä kesäisellä juoksulenkillä haastoin itseäni: haluanko oikeasti toisen lapsen vai onko kyse vain jonkin sosiaalisen normin noudattamisesta? Mietin jopa lähes linkolalaisittain, että olisi suurin ympäristöteko jättää lapsiluku yhteen. Minusta ei varsinaisesti tuntunut siltä, että perheestämme puuttuisi joku. Silti kaipuu kaihersi. Olisihan ihanaa, että esikoisella olisi sisarus... Olisi upeaa kokea raskaus, synnytys ja ohikiitävä vauvavaihe vielä uudestaan... Olisi kiinnostavaa nähdä, millainen yhdistelmä geeneistämme toisella kerralla kasvaisi... Ja - miten karulta kohtalon irvailulta se nyt tuntuukaan - tämä ajatus: mitä jos menetämme ainokaisemme, miten ikinä kestäisin? Pitäisihän toinen lapsi tehdä ihan jo sen takia, että olisi "särkymävaraa"... 

Mies toivoi toista lasta, hänestä isossa perheessä kasvaneena tuntui kummalta ajatella, että oma lapsi jäisi ainokaiseksi. Niinpä pikkuhiljaa syksyn aikana ehkäisy vaihtui ensin epävarmempiin luonnon konsteihin ja siitä lopulta huolettomaan "tulkoon, jos on tullakseen" -meininkiin. Ja sillä tavalla veikkonen ilman suurempia paineita sai talven tultua alkunsa. Kaikki näytti menevän stressittömästi, helposti ja luonnollisesti kohti sitä, että lapsia on kaksi. 

Heitä on kaksi. Ja kaikki on aivan eri tavalla kuin piti olla. 

Ajattelin aina, että henkiset ja taloudelliset resurssimme eivät riitä kahta useammalle. Mutta en osannut kuvitellakaan, että tällaisiakin resursseja vanhemmilta tarvitaan. Molempia poikiani rakastan valtavasti, elävää ja kuollutta, mutta sen tiedän, että rakkautta minulla on antaa vielä useammallekin. 

Siispä, neuvo numero 3: Älä päätä lapsilukua etukäteen. Sillä lopulta voit vain toivoa, elämä näyttää, käyvätkö toiveet toteen. Niin kauan kuin on hedelmällisiä vuosia jäljellä, kaikki on mahdollista. Älä koskaan sano: "Nyt perhe on valmis." Elämä on kesken koko ajan. 

Kynnyksen yli

Läheinen ystäväni, joka sai vauvan aprillipäivänä, sattui eilen saman puiston vappujuhliin. Tapasin hänet synnytyksen jälkeen jo kerran aiemminkin, ulkona - vauva oli vaunuissa makuupussin sisässä niin, että vähän naamaa vain pilkisti, ja sekin näky sai minut lohduttomasti itkemään. Mutta eilen sitten yllätin itseni kutsumalla spontaanisti ystäväni vauvoineen ja miehineen puistosta meille; aamupäivän brunssilta oli jäänyt reilusti tarjoiluja. Ystävä oli vaivaantunut: "Onko se varmasti ok, eikö sua ahdista?" "En mä tiiä, ehkä ahdistaakin, mut itsehän kutsuin!"

Ja niin me seurustelimme nätisti ja jopa aika luontevasti parsapiirakan ja perunasalaatin äärellä, ystävälläni kuukauden ikäinen nyytti rinnoillaan. Juuri pari päivää sitten rääyin räkä poskella päiväkodilla kohtaamani vauvan takia, ja nyt sitten näin - en tajua mieleni liikkeistä välillä mitään!

Pystyn kuitenkin erittelemään syitä, miksi tämä toisissa tilanteissa sujuu näin ihmeellisen hienosti ja välillä taas ei yhtään. Ystäväni vauva on hänen ensimmäinen lapsensa. Olen huomannut ajatuksen tasolla aiemminkin, että esikoisvauvat eivät ahdista minua samalla tavalla kuin toiset, kolmannet, n:nnet lapset. Esikoisvauvaperheissä eletään sitä arkea, jota mekin neljä vuotta sitten onnellisina elimme. Päiväkotiepisodista teki ahdistavan se, että olisin itse voinut kokea saman ylpeyttä uhkuvan hetken viime syksynä: olisin viimein saapunut päiväkodille vauvan vaunuja lykkien ja kertonut säteillen, miten uusi tulokas on ihan kuin isoveljensä pienenä.

Lisäksi tämä ystäväni on yksi läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistä elämässäni. Ihmissuhteet tietysti elävät aikojen ja elämäntilanteiden mukaan: osa lapsettomista kavereista jäi etäämmälle, kun tulin äidiksi, mutta tämän ystäväni kanssa yhteys säilyi ihan samanlaisena kuin ennenkin. Surussani hän on ollut ihanasti tukena, vaikka talven aikana välillä koinkin tuskaa ja katkeruutta hänen raskautensa takia.
En halua, että väliimme nyt kasvaisi etäisyys sen takia, että hänellä on vauva. Siksi olen valmis ylittämään hänen seurassaan kynnyksen, joka monissa muissa tilanteissa, monien muiden kanssa on vielä liian korkea.