Välittämisen kannatteleva voima

En haluaisi pitää blogia likasankona, jonne kippaan vain pahan olon kuonaa. Mutta useinhan on niin, että ne kaikkein negatiivisimmat asiat juuri tarvitsevat sanallista käsittelyä. Kun olo on hyvä, on ihanaa keskittyä siihen, jättää reflektointi, analysointi, raportointi.

Välillä tuntuu myös, että asetun täällä blogissa johonkin "maailma vastaan minä" -positioon ja kaikki muut (paitsi vertaiset) ovat idiootteja, jotka laukovat vääriä asioita tai vaikenevat tyhminä kokonaan.

Olenhan minä saanut osakseni paljon välittämistä, lämpöä ja myötäelämistä. On ihmisiä, joista olen suunnattoman kiitollinen. 

Äitini apu ensimmäisen viikon aikana oli korvaamatonta. Hän laittoi ruokaa ja huushollasi, me saimme vain surra. Ylipäänsä olemme saaneet paljon tukea perheiltämme. Ehkä kaikki sanomiset ja neuvot eivät ole osuneet kohdalleen, mutta yhtä kaikki läheisemme ovat osoittaneet huolta ja välittämistä. 

Heti veikkosen kuoleman jälkeen saimme paljon osanottokukkia ja -kortteja. Yhden iltapäivän aikana tuli niin monta kukkalähetystä, että esikoinen hermostui jatkuvaan ovisummerin sointiin ja uhkasi: "Mä laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A".

Muutamalle hyvälle ystävälle, jotka eivät olleet ehtineet niitä klassisia valko-violetteja kimppuja toimittamaan, laitoin viestin: "Jos haluatte muistaa meitä jotenkin, tuokaa mieluummin vaikka ruokaa kuin kukkia." Ja he toivat. Noutosapuskaa lempiravintolastamme. Kattilallisen sienikeittoa syksyn sadosta. Pussillisen eksoottisia hedelmiä kuin valoksi hyhmäiseen hämärään.

Erityisen lämmittäviä olivat osanotot tahoilta, joilta niitä ei osannut odottaa. Läheisten osa on siinä mielessä vaativampi - heidän ikään kuin kuuluukin osoittaa surunvalittelut jollain tavoin.

Liikutuin, kun miehen sunnuntaijalkapalloporukka oli kerännyt kukkakolehdin ja yksi äijistä kävi valkoisen gladioluksen ovellemme tuomassa.

Äitini työkaveri kutoi esikoisellemme suloiset siililapaset lohdutukseksi, kun pikkuveli kuoli. Miten koskettava ele - joku, minulle vielä niin etäinen ihminen, sentään ajatteli myös lapsen mielipahaa, kun 99 % ihmisistä näki esikoisen roolin suruperheessämme lähinnä vanhempien lohduttajana ja ilontuojana.

Eräs ihminen, joka oli minulle enemmän tuttava kuin kaveri, lähetti osanottokortin, ja sen jälkeenkin hän on moneen kertaan kysellyt vointiani ja liittänyt viesteihinsä osuvia, huolella valittuja runoja ja lauluja. 

Ymmärrän, että näin järkyttävän asian kohdannutta perhettä voi olla vaikea lähestyä. On muutamia ihmisiä, joilta olisin kuitenkin odottanut edes pikkuisen enemmän. Sydän tai virtuaalinen voimahali Facebook-päivityksen kommenttikentässä on aika kevyt tapa kuitata näin valtava menetys. (Puhumattakaan siitä, että asian sivuuttaa kokonaan.) Kokemani välittämisen voima kannattelee kuitenkin yli senkin harmin, että jotkut eivät osanneet, uskaltaneet tai katsoneet tarpeelliseksi tehdä tai sanoa mitään.

Eräältä ystävältäni sain korun, jonka laitoin kaulaani, kun lähdimme hautaustoimistoon arkkua valitsemaan ja kirkkomaalle hautapaikkaa katsomaan. Korun mukana tuli kiiltokuvin koristeltu kirje. Sen lopussa oli ihana ajatus: "Ulpukka, sanoit itse, että tällaiselle surulle ei ole sanoja. Mutta meillä elävillä ja rakastavilla on vain nämä kömpelöt sanat lohtuna täällä." Ja kyllä, kauneinta lohtua oli siinä, että ystäväni oli paneutunut kirjeen kirjoittamiseen, kokonaiset kaksi sivua kirjoittanut omia sanojaan sen sijaan, että olisi lähettänyt minulle kuluneen värssyn tai vain konventionaalisen lämpimän osanoton.

Ja niin se todella on, kuten ystäväni ilmaisi: lohdutuksen eleet ovat helposti kömpelöitä, mutta kömpelyyden antaa anteeksi, kun tärkein viesti - välitän sinusta, olen pahoillani kokemastasi, otan osaa - jollakin tavalla välitetään. Eikä siinä tarvita kukkia tai korttejakaan. (Totta puhuen kukista tuli kamalat allergiaoireet ja päänvaivaa, kun maljakot eivät riittäneet.)

Olen sanonut tämän usein, sanon sen taas: halaus riittää. Halaus, aito ja välittävä halaus, jos ei yhtäkään sanaa löydy.