Lokakuu 2013
Veikkonen on juuri syntynyt. Hän on kaunis ja kaikin puolin normaalin näköinen, niin surullisen eloton vain. Napanuora on yhden kerran toisen jalan ympärillä, ei moninkertaisesti kaulaan tai rintakehän yli kietoutuneina kuolemanhenkseleinä. Mitään ulkoista selitystä kuolemalle ei näy.
Olen elänyt kaksi kuukautta epätietoisuudessa. Syyllisyys on paisunut suruakin hallitsevammaksi tunteeksi. Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mietin, voinko tehdä itsestäni rikosilmoituksen. Voinko haastaa itseni käräjille lapsenmurhasta? Pitäisikö mennä kirkkoon ripittäytymään, onko luterilaisissa kirkoissamme edes niitä elokuvista tuttuja koppeja, joissa voi kamalimmat syntinsä tunnustaa papille. "Moi, olen Ulpukka ja tapoin syntymättömän lapseni. En tiedä itsekään, miten sen tein, mutta olen varma, että se on minun syytäni."
Jälkitarkastukseen menen kuin tuomiolle.
Yksiselitteistä syytä ei ole löytynyt. Sen sijaan on mahdollisesti infektioon viittaavia löydöksiä ja merkkejä myös äkillisestä hapenpuutteesta.
Minulta otetuissa verikokeissa on todettu sytomegalovirusvasta-aineissa nousu 1. ja 2. näytteen välillä. Sikiössä (voi v-tu sikiössä, täysin valmis vauva hän oli!) ei kuitenkaan ulkoisia piirteitä, joita raskausaikainen primaari sytomegalovirus yleensä aiheuttaa.
Epämääräisiä vastauksia. Uusia kysymyksiä. Kudosnäytteet lähtevät tarkempiin histologisiin tutkimuksiin ja sytomegalo testataan myös alkuraskauden verinäytteestäni (mieletöntä, että jossain on tallessa edelliskeväänä käsivarrestani otettua verta!). Vastaus näistä luvataan aikanaan.
Tammi-huhtikuu 2014
Aika kuluu, vastausta ei kuulu. Mitä väliä, alan ajatella. Pääasia, että kyse ei ole mistään sellaisesta, jolla olisi erityinen riski toistua. Kysyttäessä vastaan lapseni kuolleen mahdollisesti jonkin infektion, ehkä sytomegaloviruksen, takia. Epämääräinen syyllisyys kalvaa silti yhä. Miten voi kohdussa olla lapselle hengenvaarallinen tulehdus niin, että se ei anna mitään merkkejä äidille? Ei kuumetta, ei kipuja, ei kertakaikkiaan mitään ennen sitä aamua, kun liikkeet olivat täydellisesti vaienneet.
Toukokuu 2014
Soitan äitiyspoliklinikalle ja kysyn, ovatko ne vastaukset tulleet, yli puoli vuotta aikaa jo tapahtuneesta. Sieltä luvataan soittaa takaisin vielä samalla viikolla.
Puhelu tulee, kun olen autossa ja puhelimen akku on vähissä. Voi ei, apua, nytkö se selviää, mitä jos puhelu katkeaa juuri ratkaisevalla hetkellä!
Sytomegalovirus on löytynyt jo alkuraskauden verinäytteestäni. Kyseessä on siis vanha tartunta, mutta raskausaikainen reaktivaatio on mahdollinen. Se ei kuitenkaan mitenkään selitä kuolemaa.
Histologisissa tutkimuksissa veikkosen elimistä ei ole löydetty tulehdusta. Istukan äidin puoleisessa osassa on alkavaan bakteeri-infektioon viittavia löydöksiä, mutta se on kuulemma tullut todennäköisimmin vasta synnytyksen aikana emättimestä eikä liity kuolemaan.
Käteen jää lopulta vain äkillinen hapenpuute. Sen aiheuttajasta ei koskaan voi saada täyttä varmuutta, mutta lääkärin mukaan todennäköisintä on sittenkin jonkinlainen napanuorakomplikaatio. Nuora on voinut puristua vauvan ja kohdunseinämän väliin.
Aiemmin olen jo lukenut, että napanuorakomplikaatiokuolemat tapahtuvat usein yöllä, kun äidin verenpaine levossa laskee. Veikkonen kuoli yöllä. Ennen nukkumaanmenoani hän vielä potki, aamulla poikkeuksellisen varhain herätessäni liikkeitä ei enää tuntunut.
Syyllisyys hälvenee hetkeksi. Tälle en todellakaan voinut mitään. En voinut huomata etukäteen mitään, koska ei ollut mitään huomattavaa.
Sitten muistuu mieleen ajatus, jonka ajattelin jo syksyllä: kasvatin veikkosen kohdussani liian suureksi, hän oli liki 4-kiloinen. Siksi tila loppui ja nuora puristui. Ajatus on naurettava, tiedän. En ole mikään yletön mässäilijä, raskaudenaikainen painonnousuni oli normaaleissa rajoissa. Ystäville ja sukuun on syntynyt jopa 4,5-kiloisiakin vauvoja.
Tuntuu tyrmistyttävältä, että kapistus, joka on vauvan kohtuelämälle välttämätön, voi aiheuttaa kuoleman. Ja niin vähällä. Veikkosen kuolema on ollut todella äkillinen, koska lapsivesi oli puhdas. Jos vauva kärsii ahdingosta, hän kakkaa veden vihreäksi.
Evoluutio ei ole täydellistä: miksi ei ole kehittynyt järkevämpää tapaa siirtää ravintoa ja happea äidistä vauvaan kuin mokoma hengenvaarallinen letku!
Tällainen kuolema lasketun ajan jälkeen tuntuu niin typerältä ja turhalta. En ehkä kestä ilman fatalismia: jos tämä nyt vain oli veikkoselle säädetty elämänkaari (joopa joo).
Kumman kevyt olo on silti siitä, että enää ei tarvitse miettiä ja odotella. Kaikki tutkittavissa oleva on tutkittu. Case closed. Katse eteenpäin!
No niin, hyvä. Kai. No on!
VastaaPoistaNapanuoran vihaaminen on lisäksi yksinkertaisempaa kuin istukan vihaaminen. Puhumattakaan jostakin bakteerista tai viruksesta. Nuo reaktivaatiot ovat kanssa sitä itseään, grrr, mitä niistä voi sanoa.
"Ennen vanhaan" kun mitään tarkkoja tutkimuksia kuolleista vauvoista ei osattu tehdä, kuolinsyy oli yleensä aina napanuoraan kuristuminen tai napanuoran jumiutuminen tai sellaista. Se on yksinkertaista. Veri stop, happi stop, elämä stop. Yksinkertaista ja ihan perkeleen julmaa.
Halaus <3
Kiitos, Gretel.
PoistaSyyllisyyden pieneneminen (en ehkä koskaan voi sanoa poistuminen) on hyvä juttu. Ja todennäköisyyksien valossa tällaisen toistuminen olisi ihan liian käsittämätöntä; silti, kuten tiedämme, käsittämättömyyksiä tapahtuu.
Kuitenkin hieman keveämpi mieli, toiveikas, tulevaan suuntaava!
Minä näen asian niin, että vauva (ja lapsiveden määrä) kasvattavat ihan alusta raskauden loppuun saakka kohdun kokoa. Eli mitä isompi vauva, sitä isommaksi kohtu venyy ja kasvaa (esim minisikiöraskaudet). Eli vaikka vauva olisikin sinusta johtuen (vaikka siis ei ollutkaan) kasvanut hyvin, niin oli tila hänen ympärilläänkin.
VastaaPoistaSumma summarum: et ole millään tavalla millään toimillasi aiheuttanut tai edesauttanut vauvasi kuolemaa. Toivon, että voit vielä jonain päiväni täysin tuntea niin sydämessäsi!
Kiitos, Maarit! Näinhän se on, mieheni myös on monesti muistuttanut minua siitä, että mahtuuhan kohtuun kaksosetkin...
PoistaPikkuhiljaa olen matkalla kohti asian hyväksymistä ja armolllisuutta itseäni kohtaan. Vaikeaa on, mutta hetki hetkeltä opin tapahtuneen kanssa elämään.
Apua, nyt on pakko ensimmäistä kertaa kirjoittaa tänne. Olen lukenut blogiasi jo pidemmän aikaa ja itseasiassa tunnistankin sinut vertaistuen parista. Itselläni kuoli esikoispoika viime vuoden loppupuolella.
VastaaPoistaOlen omalla kohdallani miettinyt tuota (ja syyttänyt itseäni väärässä asennossa nukkumisesta), että voiko napanuora puristua vauvan ja kohdunseinämän väliin ja kysyinkin sitä lääkäreiltä. Minulle sanoivat että ei olisi mahdollista juuri lapsiveden takia. Nyt taas ahdistaa kun sinulle on sanottu että tällainen voisi kuitenkin olla mahdollista... Meilläkin ainoa löydös on asfyksiaan viittaavia oireita keuhkoissa, muuten kaikki kunnossa.
Tuota en ollut aijemmin ajatellutkaan, että ahdinko aiheuttaisi veteen kakkaamisen. Mutta tottahan se on. Meilläkin siis varmasti hyvin nopea tilanne ja tiedetään että yön aikana, koska käyrällä oltiin edellisenä iltana ja seuraavana aamuna.
Mutta mutta, tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa alunperin, että hienoa, että on jo kevyempi olo ja katse eteenpäin! :)
(ikinä en kommentoi blogeja, joten nyt en tiedä pamahtaako mun nimi johonkin ...hui!)
Kiitos kommentistasi! Luulen, että näitä itsesyytöksiä monilla meistä on, olipa tilanne millainen tahansa... Toivottavasti sinäkin voisit itsellesi armon ja mielenrauhan löytää, vaikka vaikeaa se on, tiedän.
PoistaMinulle ultrassa kuoleman todennut lääkäri sanoi, että näyttää niin kuin lapsivettä olisi vähän. Toisaalta synnytyksessä kun vedet tulivat, niin tuntui, että kyllä sitä ihan reilusti oli... Ja kun heti kyselin määrästä ja väristä, niin kätilö sanoi, että puhdasta on ja normaalilta näyttää... Mutta loppuraskaudessa vesimäärä kai voi jotenkin vähentyä ja ehkä se sitten voi altistaa tuolle puristumiselle? Lääkäri sanoi minulle myös, että napanuora on voinut puristua raajojen väliinkin, kun kerran toisen jalan ympärillä oli. Hullultahan se tuntuu, että sellainenkin voisi kuoleman aiheuttaa!
Olisi niin huojentavaa, jos voisi saada varman vastauksen, mutta aika usein taitavat nämä kohtukuolemat jäädä vähän mysteereiksi.
Voimia ja valonsäteitä sinulle!