O L E N R A S K A A N A !
Joku siellä jo toisia teitä tietää, toinenkin ehkä on arvannut.
Olen miettinyt sopivaa ajankohtaa uutiselleni. Sellaista ei ole. Luottamus ja ilo toisen korvan juuressa hokevat: "ei se kertomalla kesken mene". Pelko ja varovaisuus toisella puolella kuiskivat: "kell' onni on, se onnen kätkeköön".
Kerron nyt, kohdassa, jossa tavisodottajatkin useimmiten kertovat. Kaksitoista viikkoa on täynnä, mutta tässä raskaudessa se ei tarkoita mitään. Se ei ole turvaraja, jonka yli olen päässyt. Se ei ole kohta, jossa ammennan tulevaisuudenuskoa todennäköisyyksistä.
Pelko pelko pelko. Toivo toivo toivo. Pelko toivo pelko toivo. Keinulauta lonksuu puolelta toiselle.
Ristiriitainen olo. Joku ihan uusi tyyppi tulossa? Joku muu kuin veikkonen. Kolmas lapsi!
Raskaimman talven jälkeenkin tuli kevät, puihin puhkesivat ensimmäiset, pikkiriikkiset silmut maaliskuussa. Silloin alkoi silmu kasvaa kohdussanikin.
Tärppi ekasta sallitusta kierrosta! Miten voi olla niin järjettömän hyvä tuuri! Eihän tämä voi olla totta, voiko tämä päättyä hyvin. Nopeasti alkaneet raskauteni ovat aiemminkin menneet huonosti. Esikoinen, jota ehdittiin kauemmin kuumeilla, on ainoa kohdusta elävänä tullut.
Miten voi rikkinäisen äiti-ihmisen pää kestää uuden raskauden kohtukuoleman jälkeen? Entä kroppa - väliin ei ehtinyt jäädä puoltakaan vuotta; oli täysiaikainen raskaus ja iso vauva ihan juuri äsken.
Voisinpa vain nukkua kesän ja syksyn yli ja herätä synnytyssalissa vauvan rääkäisyyn silloin, kun adventtiajan kalseaa pimeää jouluvaloin karkotetaan.
Np-ultrassa kaikki kunnossa.
Luen, mitä olen tähän asti kirjoittanut, teksti pomppii sinne tänne sekavana. Mutta tässä se on - sekopäisen tunne-elämäni kuva. Olen yhtä aikaa niin musertavan surullinen ja lamaantuneen masentunut ja kuitenkin toiveikas, iloinenkin, hurjan kiitollinen, ja sitten taas vain pelokas ja ahdistunut.
Surulleni yhä tarvitsen tämän purkupaikan, entistäkin enemmän. Muutamat lähipiirin ihmiset tietävät raskaudesta, mutta heidän on vaikeaa ymmärtää, että uusi odotus ei pyyhkäissytkään surua pois. Ja että en vain hehku onnea ja intoa. "Kyllä kaikki nyt menee hyvin." "Nyt te ihan varmasti saatte vauvan kotiin." "Todennäköisyydet ovat täysin teidän puolellanne." He sanovat lohduttavia lauseita, mutta eivät he voi onnellista loppua meille luvata ja taata.
Eteenpäin menen nyt tipuaskelin.
Hetki,
hyvä hetki,
hankala hetki,
eteenpäin jokainen hetki.
Ymärrän täysin tuon,ettei uusi raskaus mitenkään pois pyyhi lapsenne kuoleman surua ja ikävää.
VastaaPoistaitselläni sama kokemus,sitä jopa itsekin kuvitteli että se helpottaisi,mutta ei tosiaankaan. Ikävä on kova juuri sitä lasta! Yhtälailla ajattelen,jos puoliso kuolisi, ei näitä vuosia ja muistoa kukaan toinen voisi korvata ja pois pyyhkiä,vaikka joskus uusi puoliso löytyisikin. Kamala ajatuskin, mutta tuntuu kokemusten jälkeen etten miltään ole suojeltuna. Tietenkään.
<3
VastaaPoistaJoten: eteenpäin, tiellä taistojen! Huonot hetket tulevat ja menevät, eihän ne muuta voi. Elämä on mysteeri ja sattuma sen sankari ja saatana.
Noin täydellisen sivuprofiilin itsestään kuvauttanut pieni voi ainoastaan tulla, syntyä ja rääkäistä joulun valokeilaan!
Suuri halaus ja valtavasti voimia! (ja: kaikki menee nyt hyvin) (näin on uskottava piste)
Paljon onnea! Tuntui ihanalta lukea uutisesi, mutta samalla ymmärrän että ajatukset voivat heittää kärrynpyörää monessakin mielessä. Itselläni on 8kk takana kohtukuoleman jälkeen. Välillä mietin mitä ajattelisin jos tulisin uudelleen raskaaksi. En usko sen olevan helppoa, mutta jaksan vielä uskoa että ihminen on selviytyjä. Jaksamista ja voimia! Ja oikein hyvää ja aurinkoista kesää!
VastaaPoistaOnnea raskaudesta ja paljon voimia odotukseen! <3
VastaaPoistaTuli oma viime syksy mieleen. Uusi raskaus pojan menetyksen jälkeen. Samaan aikaan ääretön suru menetyksestä ja ikävä poikaa, mutta samalla onni uudesta odotuksesta ja pelko sen menetyksestä. Ei ollut raskaus aika mitenkään helppo kohtukuoleman jälkeen. Eikä lohduttanut sanat: pelkäsit ihan turhaan raskausaikana tytön syntymän jälkeen. Mutta kun kukaan ei sitä lopputulosta etukäteen voinut luvata niin sitä on vaikea olla pelkäämättä omien kokemuksien jälkeen. Onneksi raskausaikaan mahtui siltikin niitä iloisia päiviä, jolloin pelko ei ollut niin paljon läsnä. Mutta suru menetettyä lasta kohtaan ei ole mihinkään hävinnyt vaikka elävän lapsen syliini olen saanut, ei se korvaa sitä jonka on menettänyt vaikka jotkut ihmiset niin ajattelevat. Mutta tuo iloa ja onnellisuutta surun rinnalle.
Kiitos anonyymit, Gretel ja Laura. Voimaa ja luottamusta saan niistä monista kohtalotoverien kokemuksista, että kohtukuoleman jälkeen perheeseen on saatu elävä lapsi. Onneksi sellaiset tarinat ovat kuitenkin paljon yleisempiä kuin ne, joissa suru seuraa toista.
VastaaPoistaVoi Ulpukka! Paljon onnea ja tsemppiä vaikeisiin hetkiin! <3 Olen myös itse yrittänyt ajatella millaisia tunteita mahtaa herätä jos joskus olen vielä raskaana. Mutta eipä niitä voi etukäteen tietää. Vähän etukäteen pelottaa, mutta silti toivon, että mekin olisimme joskus vielä tuossa tilanteessa.
VastaaPoistaKiitos, Helkky! Kovasti positiivisia tuulia teille vauvahaaveiluun!
PoistaHeippa!
VastaaPoistaOlenkin onnitellut sinua pähkinäryhmässä jo aikaa sitten. Ja voimia minullekin antaa muiden kohtukuoleman kokeneiden onnistuneet raskaudet.
Nyt minullakin on menossa rv 8+4 ja todella pelokas olen. Minulla tosin on tämäkin alku ollut yhtä verenvuotoa monta viikkoa :/ Mutta sydämen olen sykkineen nähnyt jo kolme kertaa.
Silti kun vaan vuotaa niin pelot ovat valloillaan. En pääse päivässäni eteenpäin kuin minuutin kerrallaan ja hätä tuntuu olevan suuri vaikka samalla hoenkin että sentään tämä on onnistunut. Vaikka kesken menisi, voi se uudestaankin onnistua.
Miten sinun se ihan alku meni? Muistatko? Kovin monia juttuja en ole pähkinän alkuraskauden pelosta löytänyt ja itse tunnen olevani yksin ja umpikujassa.
Minulla on tuttuja siellä pähkinäryhmässä ja en jotenkin tästä syystä uskalla vielä siellä edes kertoa, ettei tarina leviä pitkin kyliä(vaikka uskon että ei todellakaan leviäisi, mutta oma mieli tekee kokoajan tepposia).
Kiitos jos jaksat vastata ❤
Hei, toivottavasti löydät vastaukseni, joka tulee muutaman päivän viiveellä...
PoistaEnsinnäkin onnea raskaudesta, vai pitäisikö ennemmin sanoa raskauteen! Tuo verenvuoto kuulostaa rankalta ja varmasti on vaikeaa luottaa, että siitä huolimatta kaikki on hyvin. Ihanaa, että olet niin monesti päässyt kuitenkin ultraan.
Välillä tuntuu, että en muista raskaudesta tarkasti mitään muuta kuin sen ihan lopun, kun hermot pettivät juuri käynnistyksen kynnyksellä ja ikään kuin kulminoitui se yhdeksän kuukauden aikana koettu kauhu ja pelko.
Tänne blogiin en tosiaan ihan alkuraskaudesta kirjoittanut, mutta pidin perinteistä päiväkirjaa. Merkinnöissäni on seuraavia asioita:
- epäusko siitä, että raskaus voisi mennä hyvin ja johtaa elävän vauvan syntymään
- toivo siitä, että ehkä kuitenkin kaikki menee hyvin
- suru siitä, että en saa Veikkosta takaisin, vaikka olen uudestaan raskaana (alle puoli vuotta raskauksien välissä oli lopulta tosi lyhyt aika, ehkä tavallaan "liian" lyhyt, vaikka silloin sitä vain halusi äkkiä uuden mahdollisuuden)
Minulla on toisaalta ollut jokaisessa raskaudessa kova keskenmenon pelko alussa (myös siinä ekassa, joka menikin kesken), joten sikäli se ihan alku oli jotenkin myös sellaista kaikkiin raskauksiini kuulunutta "perushermoilua". Toki pähkinäraskaudessa panokset tuntuivat aiempaa kovemmilta siinä mielessä, että laitoin surusta selviämiseni niin paljon uuden raskauden varaan.
Jälkikäteen ajateltuna keskiraskaus oli yllättävänkin seesteistä aikaa, mutta niiltä viikoilta, jolloin aletaan puhua jo todennäköisyyksistä jäädä henkiin, jos vauva syntyy ennenaikaisesti (jostain rv 26-28 paikkeilta), pelot alkoivat jyllätä tosi vahvoina.
Rankkaa varmasti on sinulla ja kukaan ei voi luvata, että missään kohtaa helpottaisi, mutta jospa sinäkin siitä toivosta onnistut pitämään kiinni kaikesta huolimatta. Voimia ja tsemppiä!