Perhesuunnittelun ABC

Ulpukan perhesuunnitteluvinkit:

1. Parempi liian aikaisin kuin ei ollenkaan. Lähde kohti vanhemmuutta heti, kun on oikea kumppani kainalossa ja kamat yhteiseen kämppään kannettu. Ensin voi vaikuttaa siltä, että lapsi tulee suorastaan liian äkkiä, mutta ei hätää: raskaus menee kesken ja sitä seuraa sen pituinen yritys, että ajatus vauvasta ehtii muuttua kepeästä haaveesta kipeäksi pakkomielteeksi. 

2. Toisen lapsen kanssa noudata samaa periaatetta. Koska jos vaikuttaakin yhdeksän kuukauden ajan siltä, että toinen lapsi on tulossa juuri mukavalla ikäerolla, onni nykäistään pois viime metreillä, ja niin on perheessä jotain, mitä ei koskaan suunniteltu: elävän lapsen lisäksi kuollut lapsi. Elävän ikäero mahdolliseen seuraavaan elävään kasvaakin aivan toisenlaiseksi. 

---

Kun odotin esikoista, ajattelin, että totta kai meille tulee joskus toinenkin. Esikoisen vauva-aikana suunnittelin, että sitten kun hän on vuoden-puolitoista, olisi hyvä aika ruveta yrittämään toista. Aika kului, ajatukset muuttuivat. Lapsi oli ihana, ei erityisen vaativa; silti tuntui, että hän vie, tarvitsee, ansaitsee yksin kaikki voimavaramme. Asumme kaukana perheistämme, joten meillä ei ole arjessa isovanhempia, tätejä ja setiä auttamassa. Joidenkin ystäväperheiden kesken toki on vastavuoroista lapsenhoitoapua toisillemme tarjottu, mutta ei se ole sama asia kuin mummu, jonka voi kutsua itsestäänselvästi apuun pari kertaa viikossa. 

Tietysti mietin välillä yleistä argumenttia "ensimmäiset vuodet kahden pienen kanssa ovat vaativia, mutta myöhemmin helpottaa, kun lapsista on seuraa toisilleen". Silti tuntui, että en halunnut ottaa riskiä, että uuvuttaisimme itsemme ja tärvelisimme parisuhteemme kahden vaippapyllyn kanssa. Olin myös niin totaalisen rakastunut esikoiseeni, että ajatus sylin jakamisesta kovin varhain tuntui vaikealta. Ehkä pitkä imetyskin vaikutti asiaan (imetin esikoista reippaasti keskivertoa länsimaalaisnaista kauemmin); esikoinen sai vauvaiän jälkeenkin olla minun ainoa vauvani. 

Ajatus toisesta lapsesta alkoi tuntua mahdolliselta esikoisen ollessa 2,5-vuotias. Muistan, miten yhdellä kesäisellä juoksulenkillä haastoin itseäni: haluanko oikeasti toisen lapsen vai onko kyse vain jonkin sosiaalisen normin noudattamisesta? Mietin jopa lähes linkolalaisittain, että olisi suurin ympäristöteko jättää lapsiluku yhteen. Minusta ei varsinaisesti tuntunut siltä, että perheestämme puuttuisi joku. Silti kaipuu kaihersi. Olisihan ihanaa, että esikoisella olisi sisarus... Olisi upeaa kokea raskaus, synnytys ja ohikiitävä vauvavaihe vielä uudestaan... Olisi kiinnostavaa nähdä, millainen yhdistelmä geeneistämme toisella kerralla kasvaisi... Ja - miten karulta kohtalon irvailulta se nyt tuntuukaan - tämä ajatus: mitä jos menetämme ainokaisemme, miten ikinä kestäisin? Pitäisihän toinen lapsi tehdä ihan jo sen takia, että olisi "särkymävaraa"... 

Mies toivoi toista lasta, hänestä isossa perheessä kasvaneena tuntui kummalta ajatella, että oma lapsi jäisi ainokaiseksi. Niinpä pikkuhiljaa syksyn aikana ehkäisy vaihtui ensin epävarmempiin luonnon konsteihin ja siitä lopulta huolettomaan "tulkoon, jos on tullakseen" -meininkiin. Ja sillä tavalla veikkonen ilman suurempia paineita sai talven tultua alkunsa. Kaikki näytti menevän stressittömästi, helposti ja luonnollisesti kohti sitä, että lapsia on kaksi. 

Heitä on kaksi. Ja kaikki on aivan eri tavalla kuin piti olla. 

Ajattelin aina, että henkiset ja taloudelliset resurssimme eivät riitä kahta useammalle. Mutta en osannut kuvitellakaan, että tällaisiakin resursseja vanhemmilta tarvitaan. Molempia poikiani rakastan valtavasti, elävää ja kuollutta, mutta sen tiedän, että rakkautta minulla on antaa vielä useammallekin. 

Siispä, neuvo numero 3: Älä päätä lapsilukua etukäteen. Sillä lopulta voit vain toivoa, elämä näyttää, käyvätkö toiveet toteen. Niin kauan kuin on hedelmällisiä vuosia jäljellä, kaikki on mahdollista. Älä koskaan sano: "Nyt perhe on valmis." Elämä on kesken koko ajan.