Koko tarina

Olen 21 vuotta, istun sairaalassa endometrioosileikkauksen jälkeisellä kontrollikäynnillä. Kirurgimies kertoo, mitä toisesta munasarjastani löytyi ja mitä sieltä poistettiin. Hän määrää hormonilääkkeitä ja varoittaa: lasten hankkimista ei sitten kannata lykätä.

Olen 21, minulla on ollut vasta pari lyhyeksi jäänyttä seurusteluyritystä ja jokunen sumea baariseikkailu; en ole lähelläkään edes kuvitelmaa mistään niin vakaasta, että lapset kuuluisivat lähivuosien suunnitelmiin.

Mutta lääkärin sanoissa on paino, joka jysähtää sydämeen ja saa muodostamaan mielipiteen kysymykseen, johon en aiemmin olisi osannut vastata. Vastaus on kyllä. Minä haluan lapsia. Tajuan, että ehkä en voikaan jättää sitä päätöstä kauas kymmenen vuoden päähän. Minä haluan ja alan kaihoisasti toivoa, että joskus olisin pisteessä, jossa se todella on mahdollista.

Vuosia kuluu, huolettomia, vapaita, ihania kasvun vuosia, niiden vuosien aikana monia monia kohtaamisia. Ja kun olen 26, tapaan festareilla pojan, jonka olen tavannut ensi kerran jo seitsemän vuotta aiemmin. Rakkaus roihahtaa toisella silmäyksellä, puolen vuoden kaukoseurustelun jälkeen muutamme yhteen. Pari kuukautta myöhemmin lopetan pillerit. Tulen ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi. Mitäs nyt hemmettiä – tämänhän piti olla vaikeaa!

Ja niin se onkin: niskapoimu-ultrassa viikolla 13 todetaan vauvanalun kuolleen jo pari viikkoa aiemmin. Keskenmenon jälkeen eletään tyhjien toiveiden kiertoja monien pitkien kuukausien ajan. Ja viimeinkin, kuumeen noustua jo huolestuttavan korkeaksi, alkaa esikoisen odotus. Ihana poika syntyy ystävänpäivän aattona 2010.

Elämme kolmestaan tyytyväisinä pitempään kuin monet; useinhan kakkosta ruvetaan tekemään esikoisen yksi- ja kaksivuotissynttäreiden välillä. Me nautimme hurmaavasta lapsestamme, mietimme perusteellisesti, haluammeko, tarvitsemmeko onneemme jotain lisää vielä. Ja lopulta ajatus kypsyy: haluamme! Esikoisen 3-vuotispäivän lähestyessä alamme toiminnan tasolla edistää haavettamme. Tammikuussa kauan unelmoidulla aurinkolomalla tärppää.

Ongelmitta sujuva raskaus tuntuu jälleen ihmeeltä - keskenmeno on jättänyt varuilleen, vaikka yksi lapsi sen jälkeen onkin saatu.  Kaikki on hienosti koko ajan, yhdeksän kuukautta hujahtaa ja synnytys alkaa olla käsillä. Odotamme, laskettu aika tulee ja menee, odotamme jo melko kärsimättöminä. Ja sitten, aivan varoittamatta, hirveä aamu: herään poikkeuksellisen varhain outoon tunteeseen. Vatsa on kivikova, supistus ei laukea. Vauva ei liiku. Tunnustelen kyljelläni, mutta yhtäkään liikettä ei tunnu. Kun vartti on kulunut, huolestun toden teolla, yleensä liikelaskentaohjeiden tunnissa vaaditut kymmenen liikettä tuntuvat jo ensimmäisen vartin aikana. Nousen ja juon mehua, kuten ohjeissa sanotaan. Jatkan tunnustelua, taputtelen ja hölskyttelen vatsaa. Ei vastausta. Herätän miehen. Kauhua. Huolta. Soitan sairaalaan, josta kehotetaan tulemaan näytille.

Viemme esikoisen päiväkotiin ja ajamme sairaalaan. Autossakaan liikkeitä ei tunnu. Huoli on hirvittävä, mutta ei sitä pahinta uskalla vielä ajatuksiin täysillä päästää. Huomaan rukoilevani, mistä sekin kumpuaa, kaukaa lapsuudesta. Mies ei tajua olla niin pahasti huolissaan. Kohtu on minun; mies ei liikkeitä eikä liikkumattomuutta minun laillani tunne. Hän ei tiedä, että tämä on aivan poikkeuksellista hiljaisuutta kohdussa nyt.

Sydänääniä ei kuulu. Neuvolassa ne ovat kuuluneet aina ilman hakemista. Joku uikuttaa, minäkö sen olen? Syke, joka käyrillä nähdään, on omani, kiivas, hätääntyneen äidin syke. Huoli purkautuu jo vaikerruksena. Kätilöt rauhoittelevat, hakevat kokeneemman kollegansa paikalle. Ja sen kokeneen kasvoilla on paniikki, sen minä näen, vaikka hän vatsaani painellessaan muka epäilee tuntevansa potkun. Ei se ole potku, vauva vain liikahtaa hänen vaativan kosketuksensa alla. Vaienneena kelluu kohdussani.

Ultraan pyydetään mies mukaan. “Pitääkö mun huolestua?”, hän tajuaa. Ja hän, minun mieheni, sen sanoo jo ennen lääkäriä. Rakkaani epäuskoinen katse, kun hän näkee kuvaruudun ja sanoo: “ei mitään”. Ja lääkäri toistaa järkyttyneellä äänellä: “ei, ei mitään”. Ja minä en oikein tajua, vaikka tajuankin, vaikka olen jo kotoa asti jollain tasolla osannut aavistaa. Ja viimein lääkäri sanoo sen, mikä hänen on sanottava: “Olen pahoillani. Hän on kuollut.”

Esikoisemme hartaasti odotettu pikkuveli, meidän toinen poikamme, pieni rakas veikkonen on kuollut äitinsä kohtuun 16.10.2013 raskausviikolla 40+6.