Surun luonne

Alan tutustua sinuun, suru. Oletkin oikukas kaveri. Kun ensimmäisen kerran tuli kevyempi hetki, muutamien minuuttien mittainen, tunsin syyllisyyttä. Minulta on lapsi kuollut, olen keskellä mustinta mustaa, kaivossa josta ei ylös pääse - ja sitten kuitenkin, ohikiitävän hetken ajan, istun yhtäkkiä kaivon reunalla jalkojani heilutellen. Tuntui pelottavalta ja väärältä: kaikki on tapahtunut aivan äskettäin, minuthan on tuomittu vaeltamaan valottomassa pimeässä vuodeksi, useaksi, ennen kuin helpottaa. Ei kai nyt vielä voi helpottaa.

Mutta nyt alan oppia: ei surua suotta verrata aaltoihin. Välillä ne aallot lyövät kovaa ja sitten taas hiljempaa, ja juuri kun ei osaa odottaa, hyökyy päälle entistä korkeampi, kaiken alleen hukuttava aalto. Aaltoja, aallonpohjia. Alan oppia, että kevyempiin ja helpompiin hetkiin kannattaa rohkeasti heittäytyä, suru kyllä pysyy rinnalla uskollisesti - ihan kohta, ihan kohta se taas jo tarttuu kurkkuun kaksin käsin, pusertaa keuhkoista ilmat pihalle.  

Synnytyssupistuksiakin verrataan usein aaltoihin. Supistukset kuin aallot kuin suru. Suru kuin supistukset? Supistusten kaltainen suru: kivuliainta hetkeä seuraa hengähdystauko, jonka aikana juuri ja juuri saa kootuksi itsensä, sitten jo iskeekin seuraava, entistä tuskallisempi supistus.  

Kaksi lasta synnyttäneenä tiedän, että supistuksia kestää paremmin, kun niihin valmistautuu, kun ei tappele vastaan vaan antautuu niiden mukaan, päättää sisulla selvitä taas seuraavan kipuaallon läpi.  En oikein tiedä, päteekö sama strategia suruun. En ole vielä löytänyt niitä keinoja, joilla surun supistusten läpi pääsisi edes hieman siedettävämmin. Suruun ei toimi lanteiden pyörittely kontillaan, eivät tuo helpotusta miehen sormet alaselän akupisteitä painelemassa. Ei ole ilokaasua, jota keuhkoihin kiskomalla kestäisi surun paremmin.

Synnytyksen edetessä supistukset tihenevät. Toivon, niin kovasti toivon, että surun edetessä ne harvenevat.