Surun mitta-asteikko

Lapseni on kuollut. Voiko mikään olla kamalampaa ja kipeämpää? Jo ennen kuin sain esikoiseni, ajattelin, että oman lapsen menettäminen on suurin mahdollinen suru, jonka ihminen voi elämässään kohdata.

Lapsen mahdollisuuden olin jo ennen esikoistani menettänyt. Keskenmeno oli aikanaan murheellinen ja vaikea kokemus, mutta nyt veikkosen kuoleman jälkeen tuntuu, että se oli pelkkä suruharjoitus. Niin kuin kouluissa paloharjoitukset: ei mikään oikea onnettomuus sittenkään.

Nyt minulta todella on kuollut lapsi, syntymään valmis, täydellinen vauva. Silti olen miettinyt oikeuttani suruun. Kun liityin netissä lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmään, silmille vyöryi kuvia ja tarinoita eri ikäisinä kuolleista lapsista. Kaikki he näyttivät valtavan kauniilta – miksi niin kauniiden lasten on pitänyt mennä? Ajattelevatko täällä eläneiden lasten vanhemmat, että olisi ollut helpompaa, jos lapsi olisi kuollut jo kohdussa? Kokevatko he, että suru olisi siedettävämpää, jos ei olisi saanut kaikkia niitä muistoja, jotka luopumisesta tekevät niin kipeää? Mietin, onko minulla oikeutta liittyä siihen joukkoon, kun en lapseni kohdunulkopuolisesta elämästä yhtäkään muistoa saanut.

Muutamasta suusta on lipsahtanut ilmoille ajatus, että menetys olisi jotenkin helpompi ja armollisempi näin. Että vielä vaikeampaa – “varmaan”, lisätään empivästi tähän väliin – olisi menettää lapsi, jonka olisi jo elävänä syliinsä saanut. Kohtuvauvan kuoleman käsittäminen ja käsitteleminen on niin hankalaa, vierasta ja hämmentävää, että tavallaan ymmärrän ihmisten halun lohduttautua “parempi näin” -ajatuksilla.

Mutta kun on kyse oman lapsen kuolemasta, ei se ole missään tilanteessa “parempi näin”. Lapsen kuoleman aiheuttama suru on joka tapauksessa suunnatonta kaiken läpäisevää tuskaa. Se suru on elämän kokoinen, elämän mittainen.  

Olen ajatellut kuluneen kuukauden aikana useaan kertaan, että olisinpa saanut edes yhden hetken. Jos vain olisin saanut lapsen elävänä syliini, kuullut yhden parkaisun, saanut kerran katsoa silmiin. Jos veikkonen olisi yhden ainoan maitohörpyn ehtinyt imeä äitinsä rinnasta - miten tärkeää minulle esikoistani pitkään imettäneelle olisi ollut se, että edes kerran olisin saanut vauvaani imettää. Jos olisin edes ne, elämän ensihetket, vaikka vain ne, saanut muistoiksi sen sijaan, että sain syliini elottoman vauvan.

Olen tuntenut kamalaa tuskaa siitä, että veikkosen kuolema tapahtui niin raskauden viime metreillä, laskettu aikakin oli jo mennyt. Olen miettinyt, että jos tämän kerran piti tapahtua, miksi jouduin kantamaan häntä täydet yhdeksän kuukautta. Eikö hän olisi voinut mennä kuukautta, kahta, kolmea aiemmin jo? Olisi kuollut siinä vaiheessa, kun en vielä odottanut hänen syntymäänsä, kun hän ei vielä olisi ollut tänne niin valmis.

Varhaisemmassa vaiheessa kohtukuoleman kohdanneiden äitien kokemuksia lukiessani olen kuitenkin huomannut, että suru, jota he tuntevat, on aivan samanlaista kuin omani. Ei se ole raskausviikoista kiinni. Kun on synnyttänyt vauvansa kuolleena, kun on joutunut oman lapsensa hautaamaan, se on aina niin järkyttävän suuri suru, ettei sitä voi millekään mitta-asteikolle laittaa. En minä voi väittää surevani enemmän kuin joku, jonka vauva on kuollut kohtuun seitsemännellä kuulla. Eikä joku, jonka vauva on ehtinyt elää pari kuukautta kohdun ulkopuolella, voi väittää surevansa enemmän kuin minä, joka en niitäkään hetkiä lapseni kanssa saanut.

Onneksi läheiseni ovat empaattisia ja viisaita, he ovat jättäneet kömpelöt “parempi näin” -lohdutusyritykset sikseen. Olen kiitollinen, että he ymmärtävät meidän menettäneen vauvamme, perheenjäsenemme, oman rakastetun ja odotetun lapsemme.  He eivät voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu – kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää – mutta he ymmärtävät, että tämä suru on mittaamattoman suuri.