Lapsiluku

Luonnoskansiosta heinäkuulta 2015

Huomaan miettiväni tarpeettoman paljon sitä, onko se lapsiluku täynnä vai ei. Heti pian Veikkosen kuoleman jälkeen ajattelin suorastaan uhmakkaasti, että haluan vielä monta lasta. Halusin haistattaa pitkät entiselle rationaalisuudelleni: pois järkisyyt, taloudellisten ja henkisten resurssien punnitsemiset, lapsia lapsia lisää lapsia niin paljon kuin sydän sanoo! Halusin ikään kuin antaa köniin kuolemalle: yhden veit, mutta lällällää, minäpä synnytänkin lisää entistä enemmän!

Olen pyöritellyt myös ajatuksia "särkymävarasta". Mitä jos vielä menetän? Ja kuitenkin niin omakohtaisesti tiedän, että ei kukaan toista korvaa. Tiedän senkin, että lisää onnea ja rakkautta tarkoittaisi myös lisää maailman tuskaisinta äidin pelkoa. Ehkä sellaista hallitsemattomuutta, että se olisi jo valmiiksi huolta pursuavalle sydämelleni liikaa.

Päätöstä suuntaan tai toiseen ei tarvitse tehdä nyt. Sitähän olen täällä blogissakin usein julistanut. Ikä asettaa jonkinlaiset raamit, mutta vielä on pelivaraa useamman vuoden verran. Olen endometrioositaustastani huolimatta tullut kohtuullisen helposti raskaaksi, joten uskallan ajatella, että se osuus hommasta voisi vielä onnistua. Olen alle kolmevitosena ehtinyt synnyttää kolme lasta; jotkut ikäiseni ja vanhemmatkin kaveripiiristä vasta hoivailevat tai odottavat esikoistaan.

Tammikuu 2016

Ajatukset ovat kesästä muuttuneet. Kalenterin välissä on hormonikierukkaresepti ja kalenterissa varattuna aika sen asennukseen. Lopullisia päätöksiä en toki vieläkään halua tehdä, voihan mieli muuttua tai elämässä tapahtua yllätyskäänteitä. Kuitenkin nyt tuntuu, että tämä perhe on oikein hyvä näin. Voimavarojen, jaksamisen, turvaverkkojen, rahan, asumisen näkökulmat puhuvat kaikki sen puolesta, että kaksi elävää lasta on meille sopiva määrä. Vauvakuumetta en pode, ja ajatus siitä, että olisin joskus vielä raskaana, on pelkästään ahdistava. Ajatus on jopa siinä määrin ahdistava, että olen kuukautiskierron palattua ruvennut hysteerisesti pelkäämään vahinkoraskautta. Imetän Silmua yhä ja varmaankin sen takia kierto on ollut epäsäännöllinen. Muutamatkin paniikkitestit olen tehnyt, ja yhden viivan ilmestyminen tikkuun on aiheuttanut syvän helpotuksen huokauksen. Tuntuu vapauttavalta saada kondomia varmempi ehkäisy, vaikka hieman jännittääkin palata hormonaalisen ehkäisyn käyttäjäksi liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kierukka sopii.

Tuntui jollain lailla pysäyttävältä kirjoittaa ehkäisyneuvolan esitietolomakkeeseen raskauksia 4, alatiesynnytyksiä 3. Se on aika paljon, se on enemmän kuin mitä koskaan kuvittelin kokevani silloin, kun lapsiasia elämässä tuli ajankohtaiseksi.

Välillä mietin, iskeekö vauvakuume Silmun kasvettua hieman isommaksi. Sitten kun imetys (joskus hamassa tulevaisuudessa) loppuu? Saanko muutaman vuoden päästä neljänkympin kynnyksellä ikäkriisin ja nyt-vielä-yksi-vauva-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä-kohtauksen? Toisaalta tiedän, että haaveellisen haihattelevista puolistani huolimatta olen sen verran rationaalinen, että en kovin helposti enää antautuisi vain vauvakuumeelle. Vauva on vauva vain hetken; on haluttava myös yksivuotias vauhtitaapero, pari-kolmevuotias uhmis, koululainen, teini... Välillä tuntuu pökerryttävältä ajatella kaikkia niitä vaiheita, joita näiden kahdenkin kanssa vielä on edessä.


Joskus yritän kääntää Veikkosen lyhyen käväisyn elämässäni lohdulliseksi: minä todella sain vauvan, jota saan aina vaalia vauvana. Isoveljen ja pikkusiskon välissä kulkee mukana yksi näkymätön lapseni, oma enkelivauvani.

Meidän perheen suru

Ensin aioin laittaa blogini nimeksi Kohdusta hauta. Kun aloitin kirjoittamisen, se oli yksi päällimmäisistä kokemuksistani: minusta tuli hauta, minun kehostani. Olin nainen, joka joutui synnyttämään kuolemaa. Sitten putkahti mieleen Meille syntyi suru. Se kuulosti kauniimmalta.

Oikeastaan tämä blogi kertoo enimmäkseen Ulpukan surusta. Surusta ja kaikista muistakin tunteista, joita tämä yksi äiti-ihminen on pian kahden vuoden matkallaan tuntenut. Kuitenkin Veikkosen kuolema on koko perhettä koskettanut asia. En ole ainoa, joka on surrut, kärsinyt ja muuttunut. Veikkonen on isänsä lapsi aivan yhtä paljon kuin minunkin. Isoveli kantaa häntä muistoissaan, ja sittemmin syntynyt pikkusisko on alusta saakka kasvanut surun merkitsemään perheeseen.

Vuodenaika pöyhii surun pintaan muillakin kuin minulla. Mies oli viikonlopun äijäporukan mökkireissulla. Lauantaina itkimme puhelimessa, mies ehkä krapulan herkistämänä, minä päivämäärän (10.10. oli Veikkosen laskettu aika). Miksi se yhteinen itku, jollaista ei ole aikoihin ollut, tulikin juuri tilanteessa, jossa emme päässeet toisiamme halaamaan, suukottamaan kyyneleitä pois? Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina, niinä kaikkein raskaimpina aikoina, parisuhteessamme oli valtavasti hellyyttä ja läheisyyttä. Kuoleman kaunis seuraus, näin jälkikäteen ajateltuna ainakin. Silmun syntymän myötä arjen hulinassa läheisyyttä on ollut vähemmän.

Esikoinen ei vielä osaa katsoa kalenterista, että nyt eletään taas surukuukauttamme, mutta hänenkin puheissaan Veikkonen on viime aikoina vilahdellut tavallista enemmän. Se on mielestäni oiva osoitus siitä, miten vuodenaika todella houkuttelee muistot esiin aistimusten kautta, jostakin kehollisesta, alitajuisestakin kerroksesta. Veikkosen kuollessa isoveli oli vielä kovin pieni, 3 vuotta ja 8 kuukautta. Kuitenkin riittävän vanha ymmärtämään edes jotakin, riittävän vanha muodostamaan sellaisia muistoja, jotka hän nyt kahden vuoden jälkeen pystyy palauttamaan mieleensä.

Viime viikolla päiväkodin lastentarhanopettaja kertoi Esikoisen puhuneen kuolemasta ja kyseli, onko aihe jotenkin ajankohtainen... Lastentarvikekirppiksellä tuplarattaat nähdessään Esikoinen pohti, että tarvitsisimme sellaiset, jos meillä olisi Veikkonen. Hänen maailmassaan se menisi mutkattomasti niin: sitten meillä olisi kaksi pientä. Toisaalta joinakin hetkinä myös hän tiedostaa traagisen ja lohdullisen vaihtoehtoisuuden: kun lauloin yhtenä päivänä Silmulle Pientä tytöntylleröistä, Esikoinen kommentoi, että "jos se vauva olisi Veikkonen, sun pitäis laulaa Pieni pojanpalleroinen". Esikoinen näkee parvekkeen kaiteelle lehahtavat linnut (todella, ne tulevat näköjään aina lokakuussa!) tai kodin lähellä puissa vilistävät oravat juuri samoin kuin minä: "hei, onkohan se Veikkonen!"

Ja sitten on vielä se pikkusisko, joka tuo taas näihinkin kaihoisiin päiviin suloisinta lohtua meille kaikille. Miten vastustamattoman ihanaa on kaapata pieni touhuilija leikeistään syliin, helliä ja hassutella. Miten lämpöiseltä hän tuntuukaan illalla kainalooni nukahtaessaan. Ja niin pontevasti, elämänhaluisesti rintakehä kohoilee joka kerta, kun vieläkin käyn tarkistamassa.

On upeaa nähdä, että Silmun suhde isänsä kanssa on viime aikoina vahvistunut, kun olen töiden takia ollut iltoja pois kotoa ja äiti-vauva-symbioosi ei ole enää niin rikkumaton. Puhelinitkusessiommekin keskellä mies oli se, joka ensimmäisenä veti fatalismikortin esiin: "Sitten meillä ei olisi Silmua..." Emme kumpikaan halua tai pysty kuvittelemaankaan perhettämme ilman Silmua.

Kun Esikoisen päiväkotikaveri vastikää sai pikkuveljen, pelkäsin, että se nostaisi Esikoisen surun pintaan uudella tavalla. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan, että hänelläkin voisi olla veli kotona, vaan hän ilmoitti ylpeyttä uhkuvalla äänellä: "Mullapa onkin pikkusisko!"

Ehkä kaikki on nyt, kuten pitääkin olla. Kuoleman ovesta tuli uusi elämä. Tullaksemme juuri tällaiseksi perheeksi tarvitsimme surun.

Lähtemätön jälki meissä kaikissa...