lauantai 23. tammikuuta 2016

Lapsiluku

Luonnoskansiosta heinäkuulta 2015

Huomaan miettiväni tarpeettoman paljon sitä, onko se lapsiluku täynnä vai ei. Heti pian Veikkosen kuoleman jälkeen ajattelin suorastaan uhmakkaasti, että haluan vielä monta lasta. Halusin haistattaa pitkät entiselle rationaalisuudelleni: pois järkisyyt, taloudellisten ja henkisten resurssien punnitsemiset, lapsia lapsia lisää lapsia niin paljon kuin sydän sanoo! Halusin ikään kuin antaa köniin kuolemalle: yhden veit, mutta lällällää, minäpä synnytänkin lisää entistä enemmän!

Olen pyöritellyt myös ajatuksia "särkymävarasta". Mitä jos vielä menetän? Ja kuitenkin niin omakohtaisesti tiedän, että ei kukaan toista korvaa. Tiedän senkin, että lisää onnea ja rakkautta tarkoittaisi myös lisää maailman tuskaisinta äidin pelkoa. Ehkä sellaista hallitsemattomuutta, että se olisi jo valmiiksi huolta pursuavalle sydämelleni liikaa.

Päätöstä suuntaan tai toiseen ei tarvitse tehdä nyt. Sitähän olen täällä blogissakin usein julistanut. Ikä asettaa jonkinlaiset raamit, mutta vielä on pelivaraa useamman vuoden verran. Olen endometrioositaustastani huolimatta tullut kohtuullisen helposti raskaaksi, joten uskallan ajatella, että se osuus hommasta voisi vielä onnistua. Olen alle kolmevitosena ehtinyt synnyttää kolme lasta; jotkut ikäiseni ja vanhemmatkin kaveripiiristä vasta hoivailevat tai odottavat esikoistaan.

Tammikuu 2016

Ajatukset ovat kesästä muuttuneet. Kalenterin välissä on hormonikierukkaresepti ja kalenterissa varattuna aika sen asennukseen. Lopullisia päätöksiä en toki vieläkään halua tehdä, voihan mieli muuttua tai elämässä tapahtua yllätyskäänteitä. Kuitenkin nyt tuntuu, että tämä perhe on oikein hyvä näin. Voimavarojen, jaksamisen, turvaverkkojen, rahan, asumisen näkökulmat puhuvat kaikki sen puolesta, että kaksi elävää lasta on meille sopiva määrä. Vauvakuumetta en pode, ja ajatus siitä, että olisin joskus vielä raskaana, on pelkästään ahdistava. Ajatus on jopa siinä määrin ahdistava, että olen kuukautiskierron palattua ruvennut hysteerisesti pelkäämään vahinkoraskautta. Imetän Silmua yhä ja varmaankin sen takia kierto on ollut epäsäännöllinen. Muutamatkin paniikkitestit olen tehnyt, ja yhden viivan ilmestyminen tikkuun on aiheuttanut syvän helpotuksen huokauksen. Tuntuu vapauttavalta saada kondomia varmempi ehkäisy, vaikka hieman jännittääkin palata hormonaalisen ehkäisyn käyttäjäksi liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kierukka sopii.

Tuntui jollain lailla pysäyttävältä kirjoittaa ehkäisyneuvolan esitietolomakkeeseen raskauksia 4, alatiesynnytyksiä 3. Se on aika paljon, se on enemmän kuin mitä koskaan kuvittelin kokevani silloin, kun lapsiasia elämässä tuli ajankohtaiseksi.

Välillä mietin, iskeekö vauvakuume Silmun kasvettua hieman isommaksi. Sitten kun imetys (joskus hamassa tulevaisuudessa) loppuu? Saanko muutaman vuoden päästä neljänkympin kynnyksellä ikäkriisin ja nyt-vielä-yksi-vauva-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä-kohtauksen? Toisaalta tiedän, että haaveellisen haihattelevista puolistani huolimatta olen sen verran rationaalinen, että en kovin helposti enää antautuisi vain vauvakuumeelle. Vauva on vauva vain hetken; on haluttava myös yksivuotias vauhtitaapero, pari-kolmevuotias uhmis, koululainen, teini... Välillä tuntuu pökerryttävältä ajatella kaikkia niitä vaiheita, joita näiden kahdenkin kanssa vielä on edessä.


Joskus yritän kääntää Veikkosen lyhyen käväisyn elämässäni lohdulliseksi: minä todella sain vauvan, jota saan aina vaalia vauvana. Isoveljen ja pikkusiskon välissä kulkee mukana yksi näkymätön lapseni, oma enkelivauvani.

6 kommenttia:

  1. Heh, mullakin kierto käynnistyi nyt vasta tässä 2-v synttäreiden korvilla, mutta on ollut heti ihan säännöllinen. Kunnes nyt oli yhtäkkiä viikon myöhässä! Vaikka tiesin kyllä, että pieniin päin en ole niin silti olin ihan PANIIKISSA, että mitä jos sittenkin... Tämän myötä mulle on tullut varmuus ja sisäinen rauha. Tämä on tässä, nyt todellakin riittää 😊
    Tyytyväisenä vaalin sitä yhtä erityistä mielessäni, joka aina pysyy vastasyntyneenä. Mikä ihana oivallus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä, kun ekan puoli vuotta sitä jotenkin pyöritteli niin paljon sitä "mitä jos vielä yksi" -ajatusta, vaikka pähkinäinen oli vielä ihan vauva... Ja nyttemmin kun on ollut näitä tilanteita, että on pitänyt varmuudeksi testata, niin ei ole tullut YHTÄÄN sellaista oloa, että olisipa kaksi viivaa sittenkin.

      Meillä on ne erityiset ikuiset vauvat, ja toisaalta tuntuu myös niin suurelta lahjalta, että on kaksi kertaa saanut kokea elävän vauvan syntymän ihmeen ja koko sen vauva-ajan. Luulen, että meilläkin tämä on tässä, vaikka pientä takaporttia yhä raollaan pidän. ;) Ehkä mullekin tulee se varmuus vuoden päästä, kun meillä niin samaa reittiä on ajatukset menneet muutenkin. :) <3

      Poista
  2. Ihanaa kun sulla on reilusti aikaa miettiä näitä juttuja. Tai vaikka ei edes miettiä, niin elää vaan elämää eteenpäin normaalisti ja kuulostella muutaman vuoden päästä miltä sitten tuntuu! Itse olen niin sekopäinen, että elättelen edelleenkin ajatusta vielä yhdestä, vaikka tätä pähkinääkään ei ole vielä saatettu turvallisesti maailmaan...ehkä nämä hullut ajatukset vihdoin tasoittuvat jos vauva sieltä saapuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaismaailmassa olen huomannut, että joillakin kyllä ajatukset tosiaan kääntyy niin, että menetyksen myötä haluaakin isomman perheen kuin mitä koskaan aiemmin suunnitteli.

      Ajatus siitä, että ei enää saisi kokea synnytystä ja pikkuvauva-aikaa, on kyllä tavallaan toki haikea, mutta tällä hetkellä talvikelipukemiset 1-vuotiaan venkoilijan kanssa muistuttavat taas niin konkreettisesti, miten äkkiä siitä vauvavaiheesta kuitenkin mennään seuraavaan. ;) Antaa ajan näyttää...

      Tsemppiä kovasti sinulle! Luinkin tuolta blogistasi kuulumisiasi, ja muistan itsekin, että juuri tuossa kohtaa, kun viikkoja alkoi olla niin paljon, että vauva voisi jo selviytyä kohdun ulkopuolella, alkoi oman pääkopan kanssa olla tosissaan raskasta. Alussa oli pakko vain ajatella niin, että mitään ei voi tehdä, jos jotain huolta ilmenee, mutta tuossa kohtaa tuntui niin tuskaiselta, että viikkoja oli jo paljon mutta silti matkaa maaliinkin vielä niin pitkästi. On varmasti viisasta käydä purkamassa tuntoja ammattilaisenkin kanssa. Aika kuluu hitaasti, mutta se kuitenkin kuluu. Jokainen päivä vie lähemmäs sitä hetkeä, kun pääset nuuskuttelemaan ihanaa Taika-tyttöä. <3

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa. Itse olin aina ajatellut, että meidän perheeseen tulisi korkeintaan kaksi lasta. No, ehkä tässä tilanteessa sitten kaksi _elävää_ lasta. Kuinka ollakaan, Esikoisen kuoleman jälkeen tuntui, että haluan montamontamonta ELÄVÄÄ lasta, niinkuin niiden elävien synnyttäminen ja kotiin tuominen tosiaan jotenkin pistäisi kampoihin sille kuolemalle, joka meiltä sen yhden pienen vei. Heti kesäkuussa syntyneen pikkusiskon jälkeen alkoi uusi vauvakuume joka edelleen jyllää vahvana, vaikka toinen on vasta reilut 7 kk. :S Syli tuntuu kovin tyhjältä, vaikka meillä nyt tuo ihana eläväinen onkin. Vaikken koskaan niin uskonutkaan, niin entistä selkeämmin sen huomaa, ettei hän korvannut isoveljeään, eikä täyttänyt isoveljen jättämää aukkoa. Eikä sitä kyllä kukaan tulevakaan lapsi varmasti tee. Silti jotenkin koko kroppa huutaa lisää eläviä vauvoja. Saa nähdä, miten monta kertaa sitä uskaltaa, jaksaa ja saa siihen hullunmyllyyn vielä lähteä.

    //minea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti tämä lapsilukuasiakin näyttäytyy hieman eri tavalla, jos menetetty lapsi on ollut esikoinen. Rohkeutta sinulle lähteä vielä haaveita päin, jos tuntuu siltä, että elävänkin sisaruksen pähkinälle haluaisitte! Eihän se odotus menetyksen jälkeen koskaan helppoa ole, mutta toisaalta ehkä jotain toivoa ja voimia saa siitä kokemuksesta, että kaikki on mennyt kertaalleen myös hyvin ja oikein. :)

      Poista