Joulun hetkiä

Veikkosen läsnäolo, oman enkelini kosketus, on elämässäni niin itsestäänselvää, että se on tavallaan huomaamatonta kuin hengitys. Joskus ihmiset ihmettelevät, kun kerron ajattelevani Veikkosta joka päivä. Eteenpäin pääseminen ja eheytyminen niin usein kuvitellaan unohtamiseksi. Jos ei ole kokenut suurta menetystä, on ehkä vaikea ymmärtää, että sen kuolleen rakkaan ajatteleminen ei enää tässä kohtaa tarkoita jatkuvaa surussa kieriskelyä ja tuskan painolastia. Usein se on jonkinlaista haikeaa kaipausta, toisinaan vain hiljaista nöyryyttä elämän ankaruuden ja toisaalta ihmeellisyyden edessä.

En varmaan edes muista kaikkia hetkiä, joina Veikkonen nyt joulun aikaan oli ajatuksissani, mutta tässä muutamia:

Haudalla kävimme aatonaattona, koska lähdimme joulunviettoon toisaalla asuvien vanhempieni luokse. Kynttilän paloajaksi luvattiin 55 tuntia, oli tärkeää viedä sellainen, joka vielä jouluyönäkin loistaisi pimeässä. 

Aatonaattoiltana perille päästyämme koristelimme kuusen äitini ja Esikoisen kanssa. Puista enkelikoristetta pysähdyin katsoman pitemmäksi aikaa. Mietin, miten olen aina tykännyt joulussa enkeleistä enemmän kuin tontuista. Lauluistakin mieleen ovat olleet ne hartaammat ja mollivoittoisemmat. Näin jo ennen menetystä, nyt vielä uusilla merkityksillä lastattuna. 

Aattona en saanut napattua elävistä lapsistani yhtään kovin onnistunutta poseerauskuvaa, vaikka kuinka yritin heitä tonttulakit päässä kuusen alle asetella. Menin sitten pihalle kuvailemaan kuuta, joka oli lähes täysi. Miten se nousi nopeasti talojen takaa samaan aikaan kun aurinko selän takana laski. Ja ajattelin sitä suurta kaikkeutta, jonka osa olen minä ja jonka osa on Veikkonen. 

Veljeni joi saunan päälle Veikko-merkkistä olutta. Minua hymyilytti, ehkä aavistus jotain katkeransuloista surua siinä suupielien nykimisessä. 

Jouluateria, joulupukin vierailu, lahjojen avaaminen olivat elävien lasten jännityksen ja riemun seuraamisen hetkiä. Ja sitten sielläkin vallattoman ilon keskellä taas pieni oma tuokio Veikkoselle, kun yhdestä joulupaketista löytyi toivelahjani Kaisu Joupin Tyhjä syli -valokuvateos. En ole vielä avannut kirjaa, säästän sitä rauhalliseen hetkeen, mutta jo kirjan ottaminen paketista, kannen koskettaminen tuntui tärkeältä. 

Lahjatohinan jälkeen rauhoituttiin kohti iltaa ja jouluyön hartaushetkeä. Mies jäi nukuttelemaan lapsia, minä lähdin muun aikuisväen kanssa kävelemään kirkkoon. Siellä sain ne riipaisevammankin surun hetket, kun kuoro lauloi hengellisten joululaulujen lisäksi Jouluenkelin, jonka sanat kolahtivat kovaa: laulussa viisivuotias lapsi ihmettelee, miksi äidin mieli on joulun alla niin musta. Esikoinen on viisi, pian kuusi, yhtäkkiä kasvanut niin isoksi. Jonkun pätkän hänen elämästään tavallaan menetin, olin niin poissa pelistä, äiti joka näki vain mustan maan. Surun ulottuvuudet ovat niin moninaiset: tuntuu välillä hirveältä ajatella, mitä pieni Esikoinen on joutunut kokemaan, miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut.

Heti kyynelkanavat avanneen Jouluenkelin perään tuli vielä se ihanan kamala Taivas sylissäni. Kyynelvirta yltyi hallitsemattomaksi räkäitkuksi. Nenäliinoja ei ollut, ryystin äitini kaulaliinaan. Se oli vavahduttavaa itkua, raskasta ottaa vastaan ja antaa tulla. Ja kuitenkaan se ei ollut enää sitä samaa lohdutonta itkua, jota kaksi vuotta aiemmin samassa kirkossa itkin. Suru minulla yhä on, mutta tänä päivänä on elämässä myös niin paljon lohtua. Kirkkomaan kynttilämeressä lohdun valoa, kuun loisteessa ja katujen hiljaisuudessa. Lohtu, kun kirkosta palattuani pääsin elävien kullanmurujeni viereen: miehen, Esikoisen ja sen yhden ihanan aarteen, jota minulla ei ilman Veikkosen kuolemaa olisi. Niin kiitollinen saan olla lahjasta, jonka pieni poikani enkeleiden maahan lentämällä antoi.