3 X kohtaaminen

Blogi nukahti talviuneen. En voi luvata, että tämä tästä kovin virkeäksi heräisi nytkään. Välillä on ajatuksia, joista tekisi mieli kirjoittaa. Välillä aloitan, mutta tekstit jäävät kesken.

Tunnisteissa on sana kohtaamattomuus. Se oli hyvin tavallinen tunne ensimmäisen vuoden aikana, usein vielä toisenkin. Tietyissä tilanteissa ulkopuolisuus, tämä erilainen äitiys, olemiseni syvärakenteihin pesiytyneen surun aikaansaama erillisyyden tunne on yhä läsnä.

Kuitenkin nyt on aika lisätä listaan sana kohtaaminen. Ihania kohtaamisia on ollut koko matkan ajan, ja niitä on edelleen näin 2,5 vuoden jälkeen, kun Veikkonen enää harvemmin tulee ihmisten kanssa puheeksi.

Tässä muutama viimeaikainen kohtaamisen hetki, jotka haluan tallettaa ja jakaa:

1. Junan leikkivaunussa tunnistan yllättäen kohtalotoverin. Olemme keskustelleet samassa nettiryhmässä, emme ole koskaan kohdanneet oikeassa elämässä. Kuitenkin tunnistamme heti toisemme, pienestä profiilikuvasta, pähkinälapsen nimestä, onko siinä jotain muuta myös... Jotain, mikä ei näy, mutta toiselle samanlaiselle sittenkin näkyy, häivähdys silmissä..? Kohtaaminen pistää miettimään, miten meitä menettäneitä äitejä istuu hiekkalaatikoiden reunoilla, tungeksii rattaiden kanssa lastentapahtumissa, miten joskus läsnä voi tietämättäkin olla toinen, joka on kulkenut saman tuskan läpi.

2. Ystävä kysyy suoraan ja yhtäkkiä, kesken arkisten lapsijuttujemme, miten koen Veikkosen tänään. Millaista suru on nyt, miten se vaikuttaa elämääni. Tuntuu hyvältä sanoa, että ei suru enää niin paina. Mukana se on, mutta sen kanssa on jo tuttua, helppoakin elää. Ja että muita varjoja sitten kuitenkin on: jatkuva huoli, ajoittain lamaannuttavaksi kasvava menettämisenpelko, säröinen luottamus elämään. Ja aivan kuin se huoli hetkeksi kevenisi, kun sen saa ääneen sanottua. Tuntuu naurettavalta yhtäkkiä ravata tarkkailemassa päiväunia nukkuvan lapsen hengitystä, kun ystävän samanikäinen taapero porskuttaa puolet pitemmät unet rattaissa ulkona ilman, että häntä käydään kertaakaan kurkkaamassa. Jospa hiukkasen ystäväni terveestä elämänluottamuksesta tarttuisi minuunkin...

3. Mieheni 88-vuotias vaari tulee yllättäen sukupäivällisellä luokseni ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, että ei osannut silloin lapsemme kuoleman jälkeen sanoa mitään. "Se oli liian vaikea, liian kamala asia", hän sanoo ja pyyhkii kyyneliä silmistään. Ja olen aivan häkeltynyt ja en osaa muuta kuin hipaista olkapäätä ja kuiskata lähes ääneti "kiitos".