tiistai 18. huhtikuuta 2017

Päivitys

Blogi on ollut taas hiljaa. Ehkä surusta on tullut yksityisempää. Ehkä aikaa on mennyt jo sen verran kauan, että aktiivisen käsittelyn tarvetta ei enää ole. Ehkä en ole vain jaksanut kirjoittaa; kulunut talvi on ollut melko alavireinen.

Viime aikoina silmiini on osunut useammastakin mediasta taas kohtukuolemaa käsitteleviä kirjoituksia. Tämä Puhu muru -blogissa julkaistu juttu kosketti minua erityisesti. Kirjoittaja kertoi pahimman surun helpottaneen neljän vuoden kuluttua lapsen kuolemasta. Minulla on ollut tämän reilun kolmen ja puolen vuoden aikana useita kohtia, joissa olen ajatellut olevan jo helpompaa. Silti matka on aina vain kesken. Koskaan ei tule pistettä, jossa tämä suru tulee valmiiksi.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin näen, että suru vaikuttaa elämääni edelleen, joskus yllättävilläkin tavoilla. Silmun päivähoidon aloitus syksyllä laukaisi pahan ahdistuksen, jota jouduin käsittelemään ammattiauttajan kanssa. Silmu sopeutui hoitoon hienosti, mutta minun sopeutumiseni muuttuneeseen tilanteeseen olikin mutkikkaampaa. Se oli surun tekosia eittämättä, suruun kytkeytyvän menettämisenpelon. Ylenpalttinen huoleni ei koskaan laannu, mutta nyt tuntuu, että osaan taas hieman paremmin elää sen kanssa. Nautin työstäni, en kaipaa kotiäitiaikoja.

Nyt elän jälleen myös kuoleman jälkeistä ensimmäistä suruvuotta, tällä kertaa vain toisenlaista. Isäni syöpä otti vallan viime syksyn aikana, ja juuri Silmun 2-vuotispäivän kynnyksellä isä nukkui pois.

Vanhemman kuoleman suru on erilaista kuin lapsen kuoleman suru, suurta silti sekin. Olen kohdannut ja käsitellyt monet kuolemaan liittyvät isot kysymykset jo Veikkosen myötä. Tietysti myös isän pitkä sairastamisjakso jollakin tavalla valmensi tulevaan luopumiseen. Välillä minusta on jopa tuntunut, että en osaa kunnolla surra isää. Veikkosen kuoleman suru oli ensimmäisinä kuukausina kaiken läpäisevää mustaa tuskaa, isän kuoleman suru on ollut enemmänkin oman arjen taustalla väreilevää haikeutta.

On tietysti ontuvaa ja turhaa verrata näitä suruja, mutta olen isän menettämisen myötä oivaltanut entistäkin paremmin, että muistojen puuttuminen ei tehnyt Veikkosen kuolemasta yhtään helpompaa, vaan päinvastoin vaikeampaa. Isän ikävässä muistot tuovat niin valtavasti lohtua. 

Lisäsin blogilistaani Kokki, rauha, rakkaus -blogin, jota kirjoittaa vertaistoverini, Veikkosen hautausmaakaverin äiti. Kun tämä oma kirjoitustahti on käynyt näin kovin harvaksi, esimerkiksi tuolta blogista löytyy tuoreempaa vertaistukea uusille kohtalotovereille.


Tässä elämä on
oma, kallis ja tarpeeton
joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan
ja ensin mä vapisin aaltojen alla
opin olemaan antautumalla
pohjallakaan ei yksinään olla
alakulo on seurana haikeuden

(PMMP)


2 kommenttia:

  1. Kiitos blogistasi! Löysin sen oman kohtukuolemakokemukseni myötä tänä talvena, ja pikkuhiljaa lukien pääsin nyt loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja osanotto suruusi! Toivottavasti teksteistäni on ollut jotain apua suruprosessissasi. <3

      Poista