maanantai 10. lokakuuta 2016

Syksyn surumielinen kauneus

Aleksis Kiven päivä. Tuuleton aamu, tangossa roikkuva lippu, keltalehtiset puut siinä ympärillä hievahtamatta. Tämä päivä oli Veikkosen laskettu päivä. Päivä, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Päivä, jolloin kaiken oli vielä mahdollista päättyä hyvin.

Lokakuu ei ole tähän mennessä tuntunut niin raskaalta kuin kahtena aiempana vuonna. Olen oikeastaan nauttinut syksystä. Veikkosen myötä syksystä on tullut minulle entistä rakkaampi ja merkityksekkäämpi vuodenaika. Olen tuntenut helpotusta ja kiitollisuutta siitä, miten hyvin kaikki tänä päivänä on. Suru on kesyyntynyt sopuisaksi osaksi elämää. 

Tänään kuitenkin kirpaisi, kun aamulla keittiön kaihtimet avatessani näin Suomen lipun tangossa. Tästä alkaa taas piinaviikkoni, laskeutuminen kohti vuosipäivää. 

Tuntuu surulliselta, että kun ajattelen Veikkosta, muistan ensisijaisesti mustan ja tuskaisen ajan. Muistan hiljaisen kohdun aiheuttaman kauhun, ultrahuoneen hämärän, lääkärin sanat, jotka tappoivat viimeisenkin toivon. Muistan ensimmäisten viikkojen ja kuukausien pimeän, miten selviytyminen hetkittäin tuntui täysin mahdottomalta.

Raskausaika, Veikkosen elämä, on jossakin kaukana menneessä, toisessa ajassa. Haluaisin pystyä muistelemaan sitä enemmän, saada aidommin kiinni odotuksen onnen muistoista. 

Muistan, että Veikkonen liikkui kohdussa melko samalla tavalla kuin Esikoinen, eri tavalla kuin Silmu. Muistan, miten suuri vatsani oli loppumetreillä, suurempi kuin kotiin asti saatujen lasten odotuksissa. Ja kuitenkin muistan enää kamalan vähän. 

En kirjoittanut Veikkosen raskaudesta niin tarkkaa päiväkirjaa kuin Esikoisen ja Silmun aikana, vain muutama hajamerkintä on. Valokuvia odotuksesta on jonkin verran, ja niiden kautta voin palauttaa mieleen joitakin häivähdyksiä. Silti tuntuu, että en melkein tunnista itseäni kuvista. Joku nuori ja luottavainen, kevyempi, niistä kuvista katsoo. 

Olen kiitollinen syksylle, että se vie minut hetkeksi taas lähemmäksi Veikkosta - olkoonkin, että se tapahtuu enemmän kuoleman ja surun kuin elämän ja onnen muistojen kautta. 


Sinä kaukana, kaukana siellä,
sinun vuokses on sieluni lohduton.
Syyslehtien matto tiellä,
tuo kullanraskas, en kiellä,
kuva tuskani on,
kuva rikkaan tuskani on.

Kaarlo Sarkia




7 kommenttia:

  1. Voimia, mukava kuulla että syksy rupeaa tuntumaan jo siltä että sen kestää <3
    Mä olen seuraillut sun blogia epäsäännöllisen säännöllisesti jo viimeisen vuoden ja elokuussa musta valitettavasti tuli kohtalotoveri. Rykäisin kaikki sun tekstit kahden päivän aikana, kiitos siis että olet ne jaksanut kirjoittaa. Niiden takia minä jaksoin synnytyksen jälkeen ja keksin itse alkaa kirjoittaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osanottoni tuoreeseen suruusi! Tuntuupa jotenkin hurjalta, että olit seurannut blogia jo ennen kuin jouduit tälle tielle... Toisaalta tosi hienoa kuulla, että olet saanut teksteistäni voimaa ja lohtua. Itsekin mietin silloin, että olisi varmasti ollut vielä rankempaa, jos ei olisi etukäteen tiennyt kohtukuolemasta mitään. Minä olin joitakin lehtijuttuja lukenut ja muistin lukeneeni mm. siitä, että kuolleen vauvan käden- ja jalanljäljet painettiin muistoksi. Oli tavallaan jokin "malli", johon kokemustaan sijoittaa, vaikka tuntuikin niin vaikealta ymmärtää, että omalle kohdalle voi sattua tällaista. Voimia sinulle! <3

      Poista
    2. Juuri tuo malli, vaikken ollut missään vaiheessa osannut ajatella että sinun kokemuksestasi tulisi minun kokemus. Niin se ihmismieli on ihmeellinen, osaa tuolla tavalla sulkea ikävät asiat kokonaan mielestä.
      Kirjoitat hienosti, kiitos vielä siitä <3

      Poista
  2. Olen satunnaisesti lukenut blogiasi ja tänään tuli yhtäkkiä tunne, että voisin vihdoin kommentoida. Itse olen lapseton nuori nainen, jolla perheen perustaminen ei ole pitkään aikaan ajankohtaista. Silti tämä blogisi ja teidän perheenne tarina on koskettanut minua syvästi. Viime aikoina olet ollut usein mielessäni, kun opinnoissani on käsitelty raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Hurjasti voimia Teille ja kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista! Kun aloitin blogin, minulla oli mielessä vain itseterapointi ja mahdollisen vertaistuen tarjoaminen saman kokeneille. Sittemmin olen saanut muutamia tällaisia kommentteja, että tarinamme on koskettanut ja avartanut ymmärrystä, vaikka ei samanlaisia kokemuksia taustalta löytyisikään. Se on hieno kuulla! Onnea opintoihin! <3

      Poista