Oikeastaan tämä blogi kertoo enimmäkseen Ulpukan surusta. Surusta ja kaikista muistakin tunteista, joita tämä yksi äiti-ihminen on pian kahden vuoden matkallaan tuntenut. Kuitenkin Veikkosen kuolema on koko perhettä koskettanut asia. En ole ainoa, joka on surrut, kärsinyt ja muuttunut. Veikkonen on isänsä lapsi aivan yhtä paljon kuin minunkin. Isoveli kantaa häntä muistoissaan, ja sittemmin syntynyt pikkusisko on alusta saakka kasvanut surun merkitsemään perheeseen.
Vuodenaika pöyhii surun pintaan muillakin kuin minulla. Mies oli viikonlopun äijäporukan mökkireissulla. Lauantaina itkimme puhelimessa, mies ehkä krapulan herkistämänä, minä päivämäärän (10.10. oli Veikkosen laskettu aika). Miksi se yhteinen itku, jollaista ei ole aikoihin ollut, tulikin juuri tilanteessa, jossa emme päässeet toisiamme halaamaan, suukottamaan kyyneleitä pois? Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina, niinä kaikkein raskaimpina aikoina, parisuhteessamme oli valtavasti hellyyttä ja läheisyyttä. Kuoleman kaunis seuraus, näin jälkikäteen ajateltuna ainakin. Silmun syntymän myötä arjen hulinassa läheisyyttä on ollut vähemmän.
Esikoinen ei vielä osaa katsoa kalenterista, että nyt eletään taas surukuukauttamme, mutta hänenkin puheissaan Veikkonen on viime aikoina vilahdellut tavallista enemmän. Se on mielestäni oiva osoitus siitä, miten vuodenaika todella houkuttelee muistot esiin aistimusten kautta, jostakin kehollisesta, alitajuisestakin kerroksesta. Veikkosen kuollessa isoveli oli vielä kovin pieni, 3 vuotta ja 8 kuukautta. Kuitenkin riittävän vanha ymmärtämään edes jotakin, riittävän vanha muodostamaan sellaisia muistoja, jotka hän nyt kahden vuoden jälkeen pystyy palauttamaan mieleensä.
Viime viikolla päiväkodin lastentarhanopettaja kertoi Esikoisen puhuneen kuolemasta ja kyseli, onko aihe jotenkin ajankohtainen... Lastentarvikekirppiksellä tuplarattaat nähdessään Esikoinen pohti, että tarvitsisimme sellaiset, jos meillä olisi Veikkonen. Hänen maailmassaan se menisi mutkattomasti niin: sitten meillä olisi kaksi pientä. Toisaalta joinakin hetkinä myös hän tiedostaa traagisen ja lohdullisen vaihtoehtoisuuden: kun lauloin yhtenä päivänä Silmulle Pientä tytöntylleröistä, Esikoinen kommentoi, että "jos se vauva olisi Veikkonen, sun pitäis laulaa Pieni pojanpalleroinen". Esikoinen näkee parvekkeen kaiteelle lehahtavat linnut (todella, ne tulevat näköjään aina lokakuussa!) tai kodin lähellä puissa vilistävät oravat juuri samoin kuin minä: "hei, onkohan se Veikkonen!"
Ja sitten on vielä se pikkusisko, joka tuo taas näihinkin kaihoisiin päiviin suloisinta lohtua meille kaikille. Miten vastustamattoman ihanaa on kaapata pieni touhuilija leikeistään syliin, helliä ja hassutella. Miten lämpöiseltä hän tuntuukaan illalla kainalooni nukahtaessaan. Ja niin pontevasti, elämänhaluisesti rintakehä kohoilee joka kerta, kun vieläkin käyn tarkistamassa.
On upeaa nähdä, että Silmun suhde isänsä kanssa on viime aikoina vahvistunut, kun olen töiden takia ollut iltoja pois kotoa ja äiti-vauva-symbioosi ei ole enää niin rikkumaton. Puhelinitkusessiommekin keskellä mies oli se, joka ensimmäisenä veti fatalismikortin esiin: "Sitten meillä ei olisi Silmua..." Emme kumpikaan halua tai pysty kuvittelemaankaan perhettämme ilman Silmua.
Kun Esikoisen päiväkotikaveri vastikää sai pikkuveljen, pelkäsin, että se nostaisi Esikoisen surun pintaan uudella tavalla. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan, että hänelläkin voisi olla veli kotona, vaan hän ilmoitti ylpeyttä uhkuvalla äänellä: "Mullapa onkin pikkusisko!"
Ehkä kaikki on nyt, kuten pitääkin olla. Kuoleman ovesta tuli uusi elämä. Tullaksemme juuri tällaiseksi perheeksi tarvitsimme surun.
Lähtemätön jälki meissä kaikissa...
<3 niin kauniisti kirjoitat perheestäsi. Voimia teille kaikille tuleviin päiviin <3
VastaaPoistaKiitos, Emmi. <3
Poista