Ikuinen ikävä

Toinen vuosipäivä on ylitetty. Tunteiden aallokko on vähäsen tyyntynyt, vaikka vuodenaika ja kuukausi vielä jatkuvat ja antavat yhä alituisia muistutuksiaan kahden vuoden takaisesta. 

On hurjaa huomata, miten pitkä ja vaativa tämä matka tosiaan on. Kaiken kaikkiaan askel on keventynyt ihan valtavasti ja tässä hetkessä voin sanoa olevani varsin onnellinen. Ja sitten tulevat nämä raskaampien askeleiden päivät, jollaisia koko lokakuun alkupuoliskon vuosipäivään saakka taas raahustin. Tunteet pääsevät kerta toisensa jälkeen yllättämään voimakkuudellaan. 

Muistan, miten suruni alkumetreillä ahdistuin joidenkin kohtalotovereitteni sanoista. Voimia elämän mittaiseen suruun. Jaksamista ikuiseen ikävään. Vertaistuki on ollut parasta ja arvokkainta tukea, mutta silloin aluksi tuntui karmaisevalta kuulla saman kokeneilta noin painavia aikamääreitä; että surun ja ikävän kesto todella on koko elämä ja jopa sen yli. 

Aluksi suru oli musertavaa, mustaa, halvaannuttavaa ja hirveää. Ikävä oli fyysisyydessään raastavaa. Kehoni oli yhdeksän kuukautta valmistautunut vastaanottamaan vauvan, ja yhtäkkiä se vauva oli poissa. 

Hyvin pian Veikkosen ikävään sekoittui uuden vauvan ikävä. Vaikka tiesin, että kukaan ei menetettyä muruani korvaa, tuntui, että mitenkään muuten en surusta selviä kuin toivottamalla tervetulleeksi uuden vauvan. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, en punninnut mielessäni, uskallanko lähteä uuteen yritykseen. Se oli yksinkertaisesti pakottava ruumiillinen tarve, jonka valtaan ilman järkeilyjä antauduin. Hyvin onnekkaita olimmekin, kun Silmun odotus sai alkunsa niin nopeasti ja raskaus johti toivottuun lopputulokseen. 

Silmun synnyttyä ikävä sai uusia sävyjä. Syli ei ollut enää samalla tavalla tyhjä, se oli täynnä lohtua, toivoa ja onnea. Ja kuitenkin ikävä häivähteli mielessä, kun pikkusisko väistämättä muistutti pelkällä olemassaolollaan siitä, että ennen häntä oli toinen pieni rakas, jonka kanssa yhteiset hetket jäivät olemattomiin. 

Nyt kun Silmu lähestyy vuoden ikää, huomaan ikävöiväni Veikkosta taas eri tavalla. En osaa oikein kaivata sitä parivuotiasta vauhtiviikaria, joka hän nyt olisi. Kaipaan yhä pientä vastasyntynyttä, jota en saanut hoivata. Nyt alkaa vielä uudella tavalla konkretisoitua se, miten kukaan ei tosiaankaan kenenkään toisen paikkaa täytä. Olen saanut menetyksen jälkeen synnyttää elävän vauvan, kokea huumaavat ensihetket, imettää, sylitellä, helliä - ja silti minä ikävöin. 

Joillakin naisilla on jatkuva vauvakuume, ja uuden vauvan kaipuu puhkeaa jo siinä kohtaa, kun edellinenkin on vielä hyvin pieni. Minun ikävässäni ei ole siitä kyse: en pode tällä hetkellä minkäänlaista vauvakuumetta, ja ajatus vielä uudesta perheenjäsenestä tuntuu jopa vähän ahdistavalta. 

Ikävä, jota tunnen, kohdistuu todellakin siihen tiettyyn menettämääni vauvaan. Häneen, joka ei olisi enää vauva, vaan kaksivuotias. Minulla on ikävä omaa ihanaa Veikkostani. Minulla on ikävä minun lastani, joka kuoli.

Sylini on täynnä Silmua. Olen joka päivä suunnattoman kiitollinen valloittavasta kuopuksestamme. Hän kasvaa ja kehittyy, mutta varmasti vauvattelen häntä vielä ties kuinka pitkään.  

Ja kuitenkin sylissäni on se tyhjä paikka, sydämessäni - ihan totta - ikuinen ikävä. 

Kuva: Pixabay