Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.
Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.
Lehdet lentää, lehdet lentää,
niin kaunista on.
Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana.
Lehdet lentää, lehdet lentää,
missä vauvani on?
Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova".
Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas.
Itsellänikin tuli (pitkästä aikaa) kunnon hyökyaalto muutama päivä sitten - myös erään laulun myötä. Enkä ollut edes herkkänä asialle; sen enempää kuin nyt aina olen herkkänä (eli kai aika paljon). Selvästi joku muu osa minua tietää paremmin kuin aktiivinen tietoisuuteni...
VastaaPoistaTälle päivällekin on luvattu aurinkoista. Ehkä se lokakuun loppu menee mahdollisimman kauniissa väreissä ja valoissa. Halaus <3
Ei niihin hyökyihin kai ikinä opi varautumaan, pääsevät mokomat aina yllättämään. Halaus sinnekin. <3
PoistaTsemppiä näihin lokakuun viimeisiin päiviin! Pian se on ohi <3
VastaaPoistaKiitos! Hämmentävä kokemus tämä, kun luulee jo selvinneensä tunneaallokoista voiton puolelle ja sitten tipahtaa taas... Niin kai se ikävä ottaa tilansa, kunnes haipuu jälleen taka-alalle.
PoistaHei! Löysin blogisi sattumalta, on pakko kirjoittaa. Olen lukenut lähes jokaisen tekstisi, sinulla on kaunis tapa kirjoittaa, olen myös itkenyt niin koskettavasti olet kertonut surustanne.
VastaaPoistaMeille syntyi poika tuona samaisena päivänä, kun te hyvästelitte veikkosenne. Pitäisi aina muistaa olla kiitollinen näistä elämän pienistä ihmeistä.
Paljon voimia perheellenne <3
Terv. Tytti
Kiitos kommentistasi, Tytti. Onneksi aika on jo paljon auttanut ja elämä pääasiassa on onnellista ja hyvää. Tämä lokakuu nyt vain nostanut taas kipua pintaan. Mukavaa syksyä teidän perheelle! <3
Poista