Kaikki tunteet näissä päivissä, kaikki. Ihan kuin eläisin pienoiskoossa koko tähänastisen kaaren uudestaan, kävisin pikakelauksella läpi jokaisen vaiheen taas.
Syyllisyys. Pitikö tämänkin tulla taas? Enkö ole itseni jo monta kertaa armahtanut? Ironista kyllä, syyllisyys nousi pintaan kirjoituksesta, joka oli linkattu vertaissivustolle. Tekstissä puhuttiin liikelaskennan tärkeydestä loppuraskaudessa. Etenkin napanuorakomplikaatiokuolemissa vauva kuulemma vähentää liikkumistaan pikkuhiljaa.
Olen 100-prosenttisen varma, että Veikkonen liikkui täysin entiseen tapaan viimeiseen iltapäivään saakka. Ollessamme ulkoilemassa edellispäivänä istuin pihakeinussa ja vatsassa kävi kova melske. Kotona illallakin tunsin liikkeitä nukkumaanmenooni saakka. Mutta olivatko ne liikkeet jo hiljaisempia? Sitä mietin nyt. Siinä määrin liikkeitä tuntui, että en huolestunut. MUTTA: Jos olisin tehnyt säännöllistä liikelaskentaa loppuraskauden jokaisena iltana, laskenut potkuja ja merkinnyt niitä paperille, olisinko huomannut tuona iltana eron muihin iltoihin nähden? En koskaan saa tietää.
Kun Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina mainitsin kätilöystävälleni, että en tehnyt säännöllistä liikelaskentaa ja laskin potkuja ainoastaan silloin, jos oli hiljaisia hetkiä, hän sanoi, että niinhän kaikki tekee, niinhän sen kuuluu mennä, niin ohjeistetaan, ei ole syytä koko ajan huolessa elää. Sittemmin olen lukenut toisenlaisiakin kantoja: liikkeet tulisi laskea joka päivä samaan aikaan, vaikka erityistä huolta ei olisikaan.
Syyllisyydestä kumpuava viha. Viha omaa kroppaa kohtaan taas kerran. Miksi synnytys ei käynnistynyt? Vauva oli valmis, iso, hän olisi voinut syntyä 3-4 viikkoakin ennen kuolemaansa ja silti hän olisi ollut jo niin valmis.
Tammikuussa 2014, kun olin erittäin huonossa jamassa, menimme miehen kanssa leffaan; kai se oli jokin siippani keksimä surkea piristysyritys. Elokuviin mentiin anopin asuinkaupungissa, koska omassa kaupungissani en pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla. Filmiksi valikoitui Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, eskapistista höpsisköpsishassuttelua. Tartuin dialogissa vilahtaneeseen lauseeseen: "Ei kannata katua mitään, jos ei omista aikakonetta." Se jostain syystä lohdutti. Se jostain syystä tuli mieleeni nytkin taas syyllisyydentunteissa rypiessäni. Mitään en voi muuttaa, vaikka kuinka itseäni syyttäisin ja soimaisin. Veikkonen on kuollut ja kuolleena pysyy.
Katkeruuden ja kateuden pistoja, kun näen perheitä, joissa on kolme elävää lasta. Kun näen perheitä, joissa on kaksi elävää lasta ja niiden lisäksi ei yhtään kuollutta. Kun näen Facebookissa ystävän lapsen 2-vuotissynttärikuvan. Kun kuuntelen ihmisten pitkälle tulevaisuuteen tehtyjä luottavaisia suunnitelmia; minun perusluottamukseeni tuli niin suuri särö.
Ja kuitenkin kaiken sisällä mylläävän yllä lohtu. Silmun silmien loiste: "Minä olen täällä, hänen ansiostaan minä olen nyt täällä!" Maailmankaikkeuden merkit, enkeliviestit, lohdun, toivon ja voiman sanoma kaikkialla. Kuten ensimerkiksi kalenterissa Veikkosen syntymäpäivän kohdalla. Veikkonen syntyi Sirkun ja Sirkan päivänä, toisen isoäitinsä nimipäivänä. Vaan nytpä tuon päivän kohdalla on myös uusi nimi; kuluvan vuoden alussa almanakkaan lisättiin iso joukko käytössä yleistyneitä nimiä. Stella. Suomeksi tähti. Voi minun pieni tähteni!
Liekö maailmankaikkeuden synkronisaatiota sekin, että tänä iltana kohtukuolemasta puhutaan myös televisiossa: Inhimillinen tekijä: Kohtukuolema, TV1 klo 22.
Kuvat: Pixabay
Viime viikolla olin terapiassa ja taas puhuin siitä, kuinka edelleen syytän itseäni välillä Einon kuolemasta. Terapeuttini sanoi, että syyllisyys voi tehdä kuilun mun ja Einon välille. Jos armahtaisin itseni, (kun tiedän, ettei kukaan ajattele lähtökohtaisesti ennen lapsen kuolemaa, että se lapsi sinne kohtuun kuolee) niin voisin päästä paljon lähemmäksi Einoa ja muisto Einosta muuttuisi kauniimmaksi. Lisäksi terapeuttini sanoi, ettei se ole Einollekaan oikein, että hän joutui luotamme lähtemään. Nyt olen noiden sanojen avulla yrittänyt armahtaa itseäni ja ajatella myös senkin kannalta, että se oli myös väärin Einolle, että hän joutui lähtemään. Eihän me tietenkään Einolle mitään pahaa haluttu, niin hartaasti toivottu ja rakastettu hän oli. Ja niin kovin rakastettu on edelleen. Ja samoin varmasti Veikkonenkin.
VastaaPoistaPointtini oli vain yrittää lohduttaa, että sinäkin taas näinä raskaina päivinä antaisit armoa itsellesi ja kantaisit niitä kauniita muistoja ilman syyllisyyttä. Mutta tiedän, että se syyllisyys sieltä aina tulee. Tsemppiä edelleen <3.
Emmi, viisaita ajatuksia sinulta ja terapeutilta. Kyllä se syyllisyys on niistä alkuajoista onneksi jo valtavasti helpottanut, mutta en usko, että siitä koskaan ihan täysin pääsen... Jotenkin sen kanssakin on vaan tultava toimeen. Luulen, että se on niitä tunteita, joita ei pysty ymmärtämään kukaan muu kuin me, jotka ollaan se omakohtaisesti koettu. Ja hassua on, että kun ajattelen ketä tahansa muuta tietämääni tai tuntemaani kohtukuolemaäitiä, näyttää ihan päivänselvältä, että tragedia on ollut väistämätön, ei millään tavalla äidin syytä, mutta omalla kohdalla on vaikeampi nähdä ja hyväksyä, että se olisi niin...
PoistaTsemppiä myös teidän arkeen! <3
Hei Ulpukka.
VastaaPoistaJostain syystä tuli tunne, että voisin vihdoin kommentoida jotain.
Olen melkein 18-vuotias abiturientti. En ole koskaan ollut raskaana, en ole kokenut kohtukuolemaa tai mitään muutakaan raskauteen liittyvää. Kukaan lähipiiristäni ei ole tietääkseni kohdannut tällaista surua.
Vauvat ja raskaudet eivät liity millään tavalla minun elämääni. Olen teini, minun kuuluisi pitää hauskaa kavereiden kanssa, ryypätä ja tehdä teinien asioita. Sen sijaan päädyin vahingossa vauva.fin keskustelupalstalle lukemaan kohtukuolemista. En tiedä miten päädyin sinne, mutta itkin koko yön järjetöntä huutoitkua. Sen jälkeen aloin etsimään blogeja kohtukuolemiin ja lapsen menettämiseen liittyen - ja monen mutkan jälkeen päädyin juuri tähän blogiin. Luin yhdessä illassa joka ikisen tekstisi ensimmäisestä uusimpaan. Itkin, paljon. Tuskasi oli käsinkosketeltavaa ja tuntui omaltani. Tämä aihe jäi pyörimään päähäni ja teki oloni raskaaksi. Ehkä olen jossain edellisessä elämässäni menettänyt lapseni, kun tämä aihe niin koskettaa. Olen niin, niin pahoillani puolestasi.
Olen seurannut blogiasi nyt muutaman kuukauden. Haluan lähettää valtavasti voimia ja halauksia. Muistan Veikkosta rukouksissani.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Kiitos kommentistasi, Catnip. Menin tästä aivan sanattomaksi ensin ja tuntui, että en osaa edes vastata mitään.
PoistaOlin itse teininä ahdistunut ja itsetunto-ongelmainen, ja vaikka nyttemmin olen kokenut tällaisen suuren tragedian, elämä on kuitenkin kokonaisvaltaisesti tällä hetkellä paljon onnellisempaa kuin se oli sinun iässäsi. Hassua tavallaan, kun nyt ajattelen.
Mietin myös, voisiko olla mahdollista, että lähipiirissäsi olisikin vaiettu suru; yhä vieläkin on ihmisiä, jotka valitettavasti kätkevät tällaiset asiat läheisiltään kokonaan...
Kiitos lämpimistä ajatuksistasi ja rukouksistasi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää myös ja toivon, että saat elää suurilta suruilta suojassa sitten, jos raskaus- ja lapsiasiat kohdallasi joskus ovat ajankohtaisia.
Tuo ikävä ja suru, mistä kirjoitit, ovat todellakin aina läsnä. Ihan sama mitä elämässä tapahtuu, koskaan ei tule sellaista hetkeä jolloin toteaisi, että "asioiden vain piti mennä näin". Sellaista en hyväksy koskaan. Ottaisin Enkelipojan takaisin sekunnin murto-osassa.
VastaaPoistaLiikelaskennasta, meillä se hillitön mylläys ja vatsassa elämöinti loppuivat kuin seinään. Ainakaan meillä laskenta ei olisi auttanut, sillä pikkuista ei olisi voinut pelastaa. Vaikka alkuajat kyllä kidutin itseäni ajatuksilla siitä, jos vain olisin heti ymmärtänyt rientää sairaalaan, olisiko vauva vielä elossa....jälkikäteen olen oppinut hyväksymään sen, että mistään ei olisi ollut apua :(
Onneksi teillä on ihana pikku Silmu <3
Välillä löydän kyllä sen fatalismin lohdun, kun tiedän, että pienintä ei olisi ilman veljen kuolemaa. Ja sitten taas - en olisi kenestäkään halunnut luopua. Ajoittain surun ja ikävän kanssa on niin raskasta elää... Onneksi useimmiten kuitenkin jo helpompaa.
PoistaOlen minäkin ollut aiemmin sitä mieltä, että liikkeet loppuivat äkkiarvaamatta yön aikana. On tavallaan aivan hölmöä ruveta näin kahden vuoden jälkeen pohtimaan, oliko niitä edellisiltana vähemmän. Muistan aivan tarkkaan, että tunsin potkuja sohvalla kirjaa lukiessani ennen kuin menin pesemään hampaat ja nukkumaan. Tuskin niissä potkuissa oli mitään, mistä olisin voinut päätellä niiden olevan viimeisiä... Valitettava totuus se varmasti on, että ei näille aina voi mitään, vaikka kuinka valppaana sen raskausjan eläisi.
Teilläkin pieni valontuoja päivä päivältä kasvaa kohti sitä päivää, jolloin hän saapuu luoksenne. Voimia raskausaikaan <3