Miehen
ystävät ja omat miespuoliset kaverini ovat lähes kaikki reagoineet
menetykseemme samalla tavalla: ei kun
uutta putkeen, uutta matoa koukkuun vaan. Minusta nuo heitot olivat ikäviä alkuraskauden
keskenmenon jälkeenkin, mutta täysiaikaisen vauvan kohtukuoleman jälkeen ne
ovat todella tahdittomia. Jos perheestä kuolee vaikkapa taapero- tai
leikki-ikäinen lapsi, onko silloinkin tapana ehdotella uuden tekemistä?
Veikkonen oli täysin valmis vauva, odotimme hänen syntyvän hetkellä millä
hyvänsä, olimme kotona laittaneet kaiken valmiiksi häntä varten. Isoveljen
kanssa oli useiden kuukausien ajan luettu kirjoja, joissa käsitellään vauvan
syntymää perheeseen. Sairaalakassi oli pakattuna.
Toisaalta
kohtukuolema on yleisyyteensä nähden yllättävän vieras asia. Kaikki nämä miehet eivät tunnu oikein edes
tajunneen, että olen todella synnyttänyt oikean vauvan ja olemme hänet haudanneet.
Jotkut ovat jopa käyttäneet sanaa keskenmeno, jolloin olen hyvin hanakasti
korjannut, että kun vauva kuolee kohtuun lasketun ajan jälkeen, ei todellakaan voida puhua raskauden menneen kesken. Minä pidin lastani sylissäni ja
puin hänet. Meillä on hänen kuvansa kehyksissä esillä, ja äkikseltään voisi
kuvitella, että siinä on esikoisemme: kuollut vauva näyttää vain rauhallisesti
nukkuvalta, niin valmis ja kaunis.
Kuitenkin
- pakko myöntää - olen itsekin tuskassani elätellyt toivonkipinää siitä, että vielä
saisimme elävän vauvan. On kipeää ja vaikeaa hyväksyä, että veikkosen menetimme
ja häntä emme takaisin saa. Jos tyhjään syliin haluaa yrittää saada jonkun
hoivattavaksi, täytyy todellakin vain toivottaa uusi lapsi tervetulleeksi;
lokakuuhun emme voi palata ja asioiden kulkua muuttaa. Raskaushaaveesta
huolimatta toivoisin silti kaikkien ymmärtävän, että kuollutta lastamme ei
kukaan voi korvata. Perheeseemme tulee aina kuulumaan tämä poika, johon emme
saaneet kohdun ulkopuolella tutustua.
Mielikuvissani
liitän mahdolliseen uuteen vauvaan myös vahvasti fatalistisia ajatuksia.
Veikkosen oli määrä jäädä kuopukseksemme, olimme jo miltei päättäneet, että
kaksi saa riittää. Ehkä meidän onkin tarkoitus saada enemmän lapsia? Jos
veikkonen teki tilaa tuleville sisaruksilleen, jotka eivät ilman hänen
kuolemaansa olisi saaneet mahdollisuutta tulla tähän maailmaan? Ehkä sieltä on
tulossa vielä useampikin lapsi… Välillä selviytymisstrategianani on kuvitella meille
suuri lapsikatras pyörimään, vaikka en koskaan aiemmin ole isosta perheestä
haaveillut. (Mies on tässä asiassa maltillisempi ja tyytyy haaveilemaan yhdestä.)
Olen
tullut kolme kertaa spontaanisti raskaaksi, joten uskallan toivoa, että se
osuus asiasta voisi joskus vielä onnistua. Mutta sitten kaikki, mikä voi mennä pieleen
hedelmöitymisen ja syntymän välissä, pelottaa aivan kauheasti. Ja kuitenkin
niitä pelkoja päin on vain mentävä, muuten ei voi vauvaa saada.
Uuden
raskauden yrityksen tielle tuli kuitenkin fyysisiäkin esteitä, joten tällä hetkellä
olemme tilanteessa, jossa odotamme sitä, että pääsemme odottamaan odotusta. Nyt
on aika keskittyä siihen, että olo olisi jos ei nyt hyvä niin edes siedettävä,
että aamusta iltaan selviäisi jollain tavalla, ehkä välillä jopa niin, että
voisi kokea iloa ja mielihyvääkin. Elää tässä hetkessä, ei pelkästään tulevan
odotuksessa, vaikka toivo uudesta vauvasta yksi surussa kannattelevista
voimista onkin.
Ehkä vielä joskus... Sitä toivotaan ja odotetaan täälläkin. Voimia päiviin!
VastaaPoistaToivossa on hyvä elää... Voimia sinne myös!
PoistaTäälläkin odotetaan odotusta..tai sanoisinko lääkitystä,mikä mahdollistaisi ovulaation,mikä saattaisi mahdollistaa raskauden ja sittenhän Se piinaava odotus vasta alkaisikin...
VastaaPoistaSuuret tsempit odotuksen odotukseen!
Poista