Miten puhua surevalle

Minusta tuntuu pahalta, kun ihmettelet: “Miten voit ylipäänsä olla järjissäsi/elossa?”  Koska se tarkoittaa: “Minä en olisi.” Mutta et voi tietää missä, miten, millainen olisit. Voit tietää sen vasta, jos se todella tapahtuu sinulle. Lähtemällä vanhemmuutta päin olet ottanut riskin, että se voi tapahtua sinulle. Lapsesi on ehkä selvinnyt hengissä kohdusta ulkomaailmaan, mutta jonakin päivänä hän väistämättä kuolee. Vaikka et halua ajatella sen olevan mahdollista, se päivä saattaa tulla ennen omaa kuolemaasi.

Minusta tuntuu hyvältä, kun kysyt, miten voin. Kun kysyt sitä ilman oletuksia, että vastaus on “ihan hyvää” tai “parempaa”. Minulle kuuluu todella huonoa, huonoimmat hetket ovat entistä huonompia. 

Sinun mielestäsi tapahtuneesta on jo kulunut aikaa ja saatat ihmetellä, miten olen niin jumissa tässä surussa enkä lainkaan pääse eteenpäin. Minun aikani on pysähtynyt kokonaan. Olen yhä vain siinä aamussa, jolloin en herätessäni tuntenut liikkeitä. Siinä päivässä, kun jouduimme lähtemään sairaalasta tyhjin sylein. Olen pienen arkun äärellä katsomassa ja koskettamassa lastani viimeisen kerran.

En ole itse ennen tätä elämänkäännettä osannut lainkaan puhua sureville. Siksi annan anteeksi kömpelyytesi. Jos sinulla ei ole sanoja (ei minullakaan oikein ole!), riittää, että olet läsnä ja halaat. Halaus tuntuu aina hyvältä.