Itsekästä surua

Blogin pitäminen on meinannut lopahtaa heti alkuunsa... Aallonpohjat ovat olleet entistä syvempiä. Vertaisäideiltä olen kuullut, että monella on ollut paha vaihe juuri 3-4 kuukautta kuolemasta. Mieli käsittelee traumaattista kokemusta pieni pala kerrallaan, ja nyt ehkä vasta alkaa tajuntaan kirkastua, että todellakin olen kuolleen lapsen äiti, että tämä ei koskaan lähde pois, tämä taakka kulkee mukanani koko loppuelämäni.

--

Lapsen saaneet julkkikset kertovat usein lehdissä elämänsä mullistumisesta ja siitä käsittämättömästä rakkaudesta, jota lasta kohtaan tuntee. Tyypillistä on hehkutella, miten ei mitenkään kestäisi tai selviäisi, jos lapsen menettäisi. Miten naurettavaa ja itsekästä on sanoa niin. Aivan niin kuin ihmisellä olisi valta päättää siitä, missä järjestyksessä täältä lähdetään. Tietysti on oletusarvo, että omaa lastaan ei tarvitse haudata, mutta moni, aivan liian moni, sen joutuu kuitenkin tekemään. Jo pelkästään kohtukuolema vie lapsen 200 suomalaisperheestä vuosittain. Niin moni joutuu kestämään ja selviämään, ei ole vaihtoehtoa.

Olen potenut välillä huonoa omatuntoa siitä, että suren elämää, jota minä en saanut. Lähes poikkeuksetta kaupungin läpi kulkiessani ajattelen, että minulla pitäisi olla lastenvaunut mukana. En tarvitsisi bussikorttia, kulkisin keskiovista ilmaiseksi. Etenkin, kun näen äitejä, joilla on vaunujen lisäksi mukanaan kolme-neljävuotias esikoinen, tunnen hajoavani kappaleiksi surusta ja katkeruudesta. Minä veisin esikoista kerhoon ja menisin siksi aikaa pikkuveikkosen kanssa kahvilaan tapaamaan ystävääni, jonka vauva vielä potkii mahassa. Puhuisimme synnytyksestä ja imetyksestä ja kestovaipoista. Minä hyssyttelisin ja hellittelisin.  

Öisin, kun herään painajaisista, saatan jäädä valveille miettimään, että nyt olisi ehkä yösyötön aika. Vauva ei ehtisi itkeä, havahtuisin jo käninään ja ähinään. Imetyksen jälkeen nukahtaisimme nopeasti molemmat onnellisessa oksitosiinipöllyssä. Kuvittelen pienen pötkön mieheni rintakehän päälle köllimään, kun katsomme illalla telkkaria. Mietin, miten tekisin kotitöitä vauva tyytyyväisenä Manduca-repussa mukana keikkuen. 

Mutta eikö ole itsekästä surra sitä kaikkea, mistä minä jäin paitsi? Veikkosen elämättä jäänyttä elämäähän minun pitäisi surra - ja tottakai sitäkin suren. Veikkonen oli aivan valmis kohdunulkopuoliseen maailmaan, mutta hän ei saanut luoda ensimmäistäkään silmäystä äitiinsä ja isäänsä. Isoveljestään hän sai vain tämän äänet ja kosketukset vatsanahan läpi. Veikkonen ei koskaan saanut kasvaa omaksi itsekseen. Se tuntuu riipivän julmalta ja väärältä. 

Toisaalta itsekkyys lienee inhimillistä ja normaalia. Itsekkäistä syistähän niitä lapsia ylipäänsä halutaan. Halutaan hoivata ja kasvattaa, ihmetellä sitä, millaisia tyyppejä kasvaa omista ja puolison geeneistä. Ja kumminkaan "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi". Itsekkyydestämme lapsemme ponnistavat lopulta omaan itsenäiseen ja itsekkääseen elämäänsä.