Luopumisen askelia

Olimme laittaneet kotona kaiken valmiiksi, olihan laskettu aikakin jo mennyt. Pinnasänky, hoitopöytä, vaatteet ja kestovaipat hoitopöydän laatikoissa. Turvakaukaloon kasattu kotiinlähtövaatteet vauvalle.

Pari päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen mieheni ja äitini, joka heti synnytysiltana matkusti 400 kilometrin päästä luoksemme, alkoivat purkaa ja siivota tavaroita pois. Se oli   k a m a l a a. Elävänkin vauvan synnyttänyt äiti potee siinä kohtaa usein baby bluesia, hormonit ja vähäiset unet heittävät tunne-elämän aivan sekaisin. Kun siihen hormonaaliseen myrskyyn yhdistetään yhdeksän kuukautta odotetun vauvan menettämisen suru, tuloksena on jotakin sellaista, minkä kuvaaminen sanoin on tyystin mahdotonta.

Muistan vain itkeneeni koko päivän hysteerisesti ja lopulta sopertaneeni, että en kestä, en halua, että kaikki laitetaan pois. Niinpä turvakaukalo jäi makuuhuoneen nurkkaan. Sen näkemiseen liittyi jotain kieroa lohtua. Ehkä tämän kaiken voi vielä perua ja korjata? Ehkä veikkonen sittenkin voi vielä tulla kotiin? Ja vaikka tiesinkin nuo ajatukset mahdottomiksi, turvakaukalo ikään kuin markkeerasi sitä, että kohdussani todella oli vauva. Perheeseemme todellakin syntyi toinen lapsi. Hän ei tarvinnut kaukaloa koskaan, mutta juuri hänelle se oli varattuna.

Eilen, 4,5 kuukautta veikkosen syntymän jälkeen, luovuimme kaukalosta. Ystävälläni on laskettu aika parin viikon päästä. Kaukalon lisäksi vein hänelle pussillisen pieniä vaatteita. Merkkasin nimeni vaatteiden pesulappuihin. Toivo, pirullinen sinnikäs toivo kaiken epätoivon keskellä: jospa meillä kuitenkin vielä olisi vaatteille ja sille kaukalollekin käyttöä. Veikkonen ei niitä tule ikinä käyttämään, mutta joku muu kenties? Tavarat menivät lainaksi.

Tämä esikoistaan odottava ystäväni on ollut ihana ja tärkeä tukija surussani. Alkuun hän toi meille usein ruokaa. Kävimme metsäkävelyillä, minä puhuin puhuin puhuin ja hän kuunteli. Hän jaksoi kysellä vointia siinäkin vaiheessa, kun useimpien muiden yhteydenotot hiipuivat. Hän on uskaltanut kohdata. Mutta onhan tämä tilanne silti äärimmäisen kipeä ja vaikea. Olen kiitollinen ystävälleni, ja samalla tunnen itse olevani huono ja riittämätön ystävä, kun en ole pystynyt elämään mukana hänen odotuksessaan. Olen tuntenut syyllisyyttä siitäkin, että tragediallani olen langettanut hänen ainutlaatuiseen elämänvaiheeseensa näin raskaan varjon.

Kaukalosta luopuminen oli yksi painava askel surutyössä. Toivon koko sydämestäni, että ihan pian, mieluummin jo parin päivän kuin parin viikon päästä siinä kaukalossa tuotaisiin kotiin terve ja hyvinvoiva vauva. Mutta se koti ei ole meidän koti. Ja tiedän jo nyt, että tuleva syntymäuutinen varmasti aiheuttaa minulle tunnekuohun, joka ei ole iloa ja onnea ystävän puolesta, vaan katkeruutta, surua, epätoivoa ja vihaa omaa kohtaloani kohtaan. Vielä on hurjasti matkaa mielentyyneyteen ja hyväksyntään tällä luopumisen tiellä.