Viheliäinen valo

Paljon puhetta lisääntyvästä valosta, kevään kolkuttelusta, kesäkin jo kohta. Ymmärrän toki, että tarkoitus on hyvä. Tämä vähäluminen epätalvi oli raskas tavan tarpojallekin, saati sitten suuren surun kohdanneelle.

Ja olenhan minä kevätihminen. Olin. Entisessä elämässä päivien piteneminen sai aikaan pitelemätöntä hilpeyttä ja pulppuilevaa iloa. Nyt se ahdistaa.

Olen jo melko hyvin oppinut selviämään suruni kanssa yhden päivän kerrallaan. Nyt sitten tulevat kevättä julistavat ja kesäsuunnitelmista kyselevät ihmiset. Minä haluan elää vain tätä maaliskuun 11. päivää, tämänkin päivän hyökkäävässä valossa on minulle tarpeeksi kestämistä. Jos tänään pitää elää jo toukokuuta tai heinäkuuta, minä muserrun. Mieleen ryöpsähtävät muistot siitä, miten kasvatin vatsaa onnellisena. Maaliskuun lopussa oli ensimmäinen ultra, kaikki oli erinomaisesti, “turvaraja” oli ylitetty. (Hah!)

Kohisten etenevä kevät ja tuleva kesä ovat niin kamalan erilaisia kuin piti olla, ei minulla ole voimia ottaa niitäkin vastaan tänään.

Kaikista eniten haluaisin palata lokakuuhun ja muuttaa asioiden kulun. Mutta koska en voi sitä tehdä, ainoa vaihtoehtoni on keskittyä selviytymään tästä hetkestä, tästäkin yhdestä päivästä taas.