Myötä- ja vastoinkäymisissä

Neljä vuotta sitten olin onneni kukkuloilla: minulla oli pieni suloinen vauva ja uskomattoman ihana mies. Esikoisen syntymän myötä tuntui sopivalta ottaa muodollinen askel i-kirjaimen lisäämiseksi avoliittoomme. Maaliskuun viimeisenä päivänä ajelimme bussilla maistraattiin. Vauva nukkui vaunuissa lyhyen toimituksen ajan, ja salanaintia todisti vain pari maistraatin työntekijää. Seuraavana viikonloppuna esikoisen ristiäisissä saimme vielä papin aamenen liitollemme ja yllätimme sukulaisemme iloisesti. Ystävien kanssa juhlittiin myöhemmin kesämökillä.

Tänään, neljäntenä hääpäivänämme, uskon ymmärtäväni entistä syvemmin, mitä vihkipuheen myötä- ja etenkin vastoinkäymisissä rakastamisella tarkoitetaan. Ennen ajattelin, että vastoinkäymiset ovat riitoja ja kärhämiä. Toki ne ovat niitäkin, mutta kaikki keskinäinen eripura tuntuu aika mitättömältä tällaiseen suunnattomaan yhteiseen vastoinkäymiseen verrattuna. 

Meillä oli miehen kanssa hyvä, läheinen ja toimiva parisuhde ennestäänkin, mutta veikkosen kuoleman myötä luottamus rakkautemme kestämiseen on lujittunut entisestään. Välillä mietin, voiko tällaista ollakaan - näin vahvaa rakkautta, näin vankkaa uskoa siihen, että kuulumme yhteen eikä mikään voi meitä erottaa. 

Monet ystäväni ja tuttavani ovat tähän 30+-ikään mennessä ehtineet jo toiselle kierrokselle. Hiljattain eräs pitkään yhdessä ollut ulospäin harmonisen täydelliseltä vaikuttanut kaveripariskunta erosi. Koskaan ei voi tietää, mitä on julkisivun takana, mutta oman elämänkriisin keskellä en ole voinut olla miettimättä, päätyikö tuo pari eroon liiankin helposti. 

Olen äärettömän kiitollinen miehelleni siitä, että hän on hoitanut kotityöt, kauppareissut sekä ruuanlaitot ja ollut läsnäoleva vanhempi esikoiselle niinä hetkinä, kun itse en ole kyennyt juuri mihinkään. Kulunut talvi on osittain sumun peitossa; etenkin vuodenvaihteen tienoo, jolloin en ole tänne blogiinkaan kirjoittanut, oli minulle hyvin pimeää ja tuskallista aikaa. Tiedän vain, että mies ja esikoinen ovat minua vaikeimpina hetkinäkin kannatelleet. Rakastan heitä järjettömän paljon, ja jos mahdollista, tämän surun myötä entistäkin enemmän. 

Vai johtuuko tämä kasvanut rakkaus siitä, että perheenjäseniäkin on nyt yksi enemmän? Meillähän on myös rakkaus veikkosta kohtaan; ehkä se onkin se lisä, joka keskinäisessä suhteessammekin nyt tuntuu.