Osana luontoa

Miehen lohtuajatus heti aluksi oli, että mekin olemme lopulta vain osa luontoa. Ihmeellistä, kaunista, raakaa ja julmaa luontoa. Minun on ollut vaikeaa niellä tuota ajatusta. Emmehän elä kehitysmaassa emmekä entisajassa. 2010-luvun Suomessa on olemassa tasokas terveydenhuolto, tarkka neuvolaseuranta, keinot käynnistää synnytys tai tehdä hätäsektio, joka jättää ehkä trauman mutta antaa kuitenkin pelottavalle tilanteelle onnellisen lopun. Minun on äärettömän vaikeaa hyväksyä, että mitään ei voitu tehdä. Kun menimme huolestuneina sairaalaan, veikkonen oli jo kuollut.

Kuolemakokemuksen myötä luonto on kuitenkin merkityksellistynyt uudella tavalla. Sääilmiöt ja vuodenaikojen vaihtuminen ovat painavampia asioita kuin ennen. Eläimet ja kasvit puhuvat, myötäelävät, lohduttavat.

Syksy oli veikkosen syntymäpäivään saakka aurinkoinen ja kaunis. Sinä päivänä, kun lähdimme sairaalasta, sää muuttui koleammaksi ja satoivat ensimmäiset lumihiutaleet.

Pari päivää synnytyksen jälkeen menin kotimme kulmilla olevaan metsikköön kävelemään. Itkin, voi kuinka itkin. Ja silloin huomasin: lumen alta, keltaisen lehtimaton alta pilkisti esiin neliapila, jonka yksi sakara oli halki.

Myyteissä ja tarinoissa eläimet tuovat viestejä, niillä on tietoa tuonpuoleisesta. Vaikka en joka hetki jaksakaan uskoa lohdullisiin kohtalonajatuksiin, tarkkailen lintuja ja oravia tänä päivänä aivan toisin silmin kuin ennen.

Kuoleman jälkeisenä päivänä parvekkeellemme lehahti talitintti. Se istui tyhjäksi jääneiden vaunujen työntöaisalle. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt lintua parvekkeellamme.

Joskus pihamännyssä orava tuijottaa uskaliaasti silmiin. Jäljet lumessa paljastavat jäniksen loikkineen veikkosen haudan yli.

Toivatko eläimet viestiä jo ennalta? Palokärki kuulemma tuo kuoleman.

Lähimetsikössä sellainen koputteli loppuraskauden aikana. Kesällä vanhempieni kesämökin pihassa tepsutteli kaksi siilinpoikasta. Ne olivat kummallisen kesyjä ja rohkeita; jälkeenpäin luimme netistä moisen käytöksen viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. Ihastelimme siilejä esikoisen kanssa. Pari päivää myöhemmin ne olivat käpertyneet polunvarteen tekemään kuolemaa.  Veimme niille vettä ja ruokaa, mutta eivät ne vironneet senkään vertaa, että olisivat jaksaneet armopaloihin tarttua. Mietin, miten luonto on niin armoton.  Surin pikku siilejä ihan tolkuttoman paljon. Oliko se suru jo omaa suruani? Sinä olet emo, jonka poikanen tulee kuolemaan.

Mitä eläimet tekevät menetettyään poikasensa? Uusia poikasia. Biologiaahan se vain on, että haaveilen yhtäkkiä useammista lapsista kuin koskaan ennen. Että joku varmasti jäisi.  Selviytymisvietti, sitkeä tahto olla täällä sittenkin, nähdä sukunsa jatkuvan, poikastensa kasvavan niin vahvoiksi, että ne voivat pärjätä omillaan.

Ja niin me olemme, kuten rakkaani viisaasti ajattelee, osa luontoa, vaikka joka hetki emme sitä voikaan ymmärtää saati hyväksyä.