Saunaolueksi ostan Budejovice budvaria enkä mitään perus-Olvia. (Jos olen pian taas raskaana ja saan litkiä vain alkoholittomia kurakaljoja...) Ja punkkuakin voisi viikonlopuksi ostaa. Ja briejuustoa!
Viime lauantaina päiväkahvittelut ystävien kanssa johtivat viinin lipittelyyn ja spontaaniin päivähiprakkaan. Kun en nyt ole raskaana eikä ole pientä imeväistäkään huollettavana! (Ja kun kohta minulla on vatsassa vauva, ja sen jälkeen rinnoilla, ja mitä jos sitten tuleekin vielä yksi raskaus ja vauva... Nyt kun kerran olen innostunut isommasta perheestä haaveilemaan...)
Yritän elää hetki kerrallaan, keskittyä siihen, mikä on hyvin juuri nyt. Kuten kirjoitin kevätvalosta: tulevan ajatteleminen aiheuttaa ahdistusta, kun ne tulevat päivät ovat niin erilaisia kuin piti olla, vääränlaisia.
Ja silti ajattelen tulevaa. Minähän ajattelen jatkuvasti vauvaa, jonka vielä haluaisin.
Veikkosen minä haluaisin, mutta häntä en millään takaisin saa. Siksi on pakko haaveilla uudesta vauvasta. En kestä ajatella, että esikoinen jäisi ainoaksi eläväksi.
En kuvittele, että uusi vauva pyyhkisi surun mennessään. Toisi ehkä kuitenkin taas ilon surun rinnalle?
Vaikka olenkin tullut kolme kertaa spontaanisti raskaaksi, en uskalla pitää uuden raskauden alkamista lainkaan itsestäänselvänä. Pelkään hirveästi, että raskaus ei ala. Ja jos raskaus alkaisikin, sekin olisi aika hirveää. Tulisi tämän tuskaisen surun kumppaniksi niin jäätävä pelko. Mitä jos taas menisi pieleen? Kaksi kertaa kolmesta on päättynyt onnettomasti; tiedän erittäin omakohtaisesti, että autuas odotus voi katketa menetyksen suruun ennemmin tai myöhemmin.
Mutta saan kai haaveilla... Toivo, haaveet - jos niistä luopuu, niin mitä jää jäljelle?
Ja siksi minä elän kuin viimeistä päivää ja teen asioita, joita raskaana ei voi. Harmi, etteivät huvipuistot ole vielä auki, nyt minulla olisi elämäni tilaisuus kieputtaa itseäni hurjissa härveleissä. Voisin syödä kaksin käsin haukea ja korvasientä, vetää pellavansiemenöverit! Polttaa röökiä tai käyttää huumeita! Kieriskellä kissankakassa!
Melko freudilainen: kirjoitin, etten kuvittele uuden vauvan pyyhkivän surua MENNESSÄÄN. Tullessaan, tarkoitin, kai. Näinkö kovaa se menettämisenpelko on?
VastaaPoistaKiitos tästä! Aloitellaan stressittömästi pikkupilvillä, jatketaan kissankakka-kieriskelyn kautta sushille, sitten ehkä vaarallisia sieniä ja kukkia ja lopuksi vielä huvipuistoon - tuun sun mukaan! Jos ei tällä reseptillä synny eläviä ja terveitä lapsia, niin millä syntyy?!
VastaaPoistaArvasin, että lähet messiin! <3
PoistaKunpa pian olisit, saako nyt jo yrittää? Ei uusi vauva surua toki pois vie, mutta tuo elämään taas iloa ja sisältöä. Tekee surusta kevyemmän seuralaisen. Joten elä nyt kuin viimeistä päivää, ehkä ihan pian tulee iltapäivähiprakoihin pitkäkin tauko < 3
VastaaPoistaJoo, yrityskielto päättyi. Odotin niin kovasti tätä, että pääsisin edes odottamaan odotusta - ja nyt ahdistaa. Uskallanko kuitenkaan? Ja pakkohan se vaan on uskaltaa.
PoistaSamanlaisia ajatuksia! Elän muka vain tässä hetkessä, mutta koko ajan mietin uutta vauvaa ja "sitten kun olen raskaana". Minäkään en haluaisi, että esikoinen jäisi ainoaksi eläväksi. Haluaisin niin hänelle leikkikaverin. Mutta on se kyllä myös pelottava ajatus! Siitä raskausajasta (jos semmoinen vielä tulee) ei varmasti pysty kauheasti nauttimaan! Yritetään kuitenkin uskaltaa!
VastaaPoistaMeillä ei välttämättä enää tulisi lapsista leikkikavereita, esikoinen on jo neljä, joten ikäero kasvaisi aika isoksi. Nyt olisi pojilla ollut 3v 8kk ikäeroa, ehkä olisi yhteisiä leikkejä vielä voinut olla... Tätäkin asiaa olen hieman surrut, mutta toisaalta olen ajatellut sisaruudesta, että se on elämänmittainen suhde ja viimeistään aikuisuudessa ikäerot menettävät merkityksensä.
PoistaYlipäänsä tuntuu, että on kyllä tosi yleistä tällaisen kokemuksen jälkeen haluta vielä uutta vauvaa. Se syli vaan jää niin kamalan tyhjäksi.
Rohkeutta ja onnea sinullekin vauvahaaveisiin!
Voi Ulpukka. Kiitos tästä blogista. Aloitin alusta ja olen nyt tässä. Niin paljon samaa surussa, pelossa, häpeässä, epäuskossa ja myös toivossa. Olen 33 ja esikoisemme kuoli kolme viikkoa sitten raskausviikolla 29. Vasta eilen tajusin että tästä ei toivu niin kuin sairastunut toipuu taudistaan. Vaikka suurin toive - eli elävä lapsi tyhjään syliin - toteutuisi (sen on pakko toteutua!), ei tämä järjetön ikävä esikoispoikaan lähde pois. Siksi olen alkanut etsiä ja kaivata vertaistukea, jota heti tapahtuneen jälkeen en halunnut.
VastaaPoistaJatkan lukemista ja tarinaasi.
Oona, osanotto suruusi! Hyvä, jos saat vertaistukea näistä kirjoituksistani. En ole enää nyt muutamaan vuoteen kokenut tarvetta blogiin kirjoittaa, mutta olen jättänyt nämä tekstit nettiin juuri siksi, että joku tuoreessa surussa voisi niistä vielä jotain lohtua tai toivoa saada. Jotkut tekstit nyt jälkikäteen vähän hävettävätkin, ne rajut vihan ja katkeruuden tunteet yms, mutta toisaalta ne ovat silloin kirjoitushetkellä olleet ihan todellisia tunteita. Vaikka aluksi on vaikeaa uskoa, aika auttaa lopulta ihmeen paljon. Suru muuttuu tuskasta hiljaiseksi haikeudeksi. Voimia jokaiseen hetkeen! <3
Poista