Uneton äiti

Päivän Hesarissa on uutispätkä, jossa kerrotaan tuoreen amerikkalaistutkimuksen osoittavan, että univaje tuhoaa aivosoluja pysyvästi. Riemukkaita uutisia äideille siis! Pikkulapset valvottavat, enemmän tai vähemmän. Siitä huolimatta kahden lapsen empiirisellä otannalla kokemukseni on, että kuollut vauva valvottaa pahemmin kuin elävä.

Esikoinen nukkui vauvana alkuyön pinnasängyssä, ensimmäiseltä syötöltä hän jäi kainaloon. Yöimetys oli vaivatonta, kun vauva oli vieressä. Nukahdin helposti itsekin uudestaan. Jossain vaiheessa oli toki hammaskitinöitä ja yöllisiä konttausharjoituksia. Muistan, että varsinkin vauvavuoden loppupuolella olin aika väsynyt, mutta yhtä kaikki olin pökerryttävän onnellinen.

Veikkosen syntymän jälkeen olen kärsinyt pahoista univaikeuksista. Ensimmäiset pari kuukautta näin lähes joka yö hyvin konkreettisia painajaisia tapahtuneesta. Usein minulla oli suuri vauvamaha, joka paljastuikin tyhjäksi. Yhtenä yönä palasin ulkomailta suurten matkatavaroiden kera. Laukkujen lisäksi raahasin mukanani pahvilaatikkoa, jossa oli vauvan ruumis. Laatikko tietysti aukesi ja sinertävä vauva vierähti sieltä keskelle katua... Heräilin painajaisista sydän hakaten enkä saanut oloani millään rauhoittumaan. Heräsin yhä uudelleen ja uudelleen siihen aamuun, jolloin en tuntenut liikkeitä. "Vauva ei liiku, apua!" Ja sitten: "Niin, minähän synnytin sen jo, eihän se ole siellä mahassa edes enää..."

Öisin valvoessani lähti myös helposti pyörimään mielessäni filmi viimeisistä päivistä. Missä olin, mitä tein, mitä olisin voinut huomata, missä kohtaa katsoin väärään suuntaan... MITÄ JOS SE ON MINUN SYYTÄ, OLENKO LAPSENI MURHAAJA? Ahdistus oli puristavaa, kauhu sellaista, jonka kuvailemiseen en löydä sanoja.

Ja tietysti öissä oli myös surua. Etsin vauvaa viereltäni, hapuilin käsilläni lakanaa itkua tihrustaen... Miehen läheisyys tai aamuyöllä kainaloon hiipivä esikoinen toivat lohtua, mutta silti olisin kaikista eniten halunnut - tai oikeammin tarvinnut - viereeni veikkosen. Olihan kehoni yhdeksän kuukautta valmistautunut häntä ruokkimaan ja hoivaamaan.

Kokeilin melatoniinia ja kamomillateetä. Hain nukahtamislääkereseptin, mutta en uskaltanut ottaa pillereitä usein, koska lääkäri varoitteli riippuvuudesta.

Kun puhuin uniongelmistani, sain paljon ymmärtäjiä, jotka minusta tosin olivat vain "ymmärtäjiä". Tuntui, että unettomuudesta lähipiirin ihmiset keksivät samastumiskohteen. He eivät mitenkään voineet ymmärtää suruani, pystyivät vain aavistelemaan, mutta unettomuudesta heilläkin sentään oli kokemusta! Olin liian voimaton ilmaisemaan, miten "ymmärtäminen" ärsytti, suorastaan raivostutti. On täysin eri asia potea unettomuutta työstressin tai tavanomaisen elämän solmukohtiin liittyvän ahdistuksen takia. Tottahan minullakin sellaisesta aiempaa kokemusta oli.

Tammikuussa, kun olin hirveällä aallonpohjalla muutenkin, sain lopulta ahdistukseen ja univaikeuksiin tarkoitetun lääkkeen (samaa lääkettä käytetään huomattavasti suurempina annoksina skitsofrenian ja psykoosien hoitoon, jep jep!), joka toi hieman helpotusta. Vieläkään en nuku täydellisen hyvin, painajaisiakin näen, mutta onneksi harvemmin.


Yhden kerran olen nähnyt kauniin ja lohdullisen unen: Elävä veikkonen makoilee sängyllämme tätini kutomassa villahaalarissa. Huomaan, että vaippa on falskannut ja lakanassa on iso pissaläntti, mutta sekin vain hymyilyttää minua. Vauva on niin tolkuttoman suloinen ja ihana. Lisää näitä!