Ei-toivotut lauseet

Ymmärrän, että ympärillä olevien osa on hankala. Ei ole helppoa valita sanojaan, ehkä ei joka hetki edes jaksa tai muista olla varuillaan. Lauseet karkaavat suusta ennen kuin on ehtinyt ajatella, onko asia tai sanamuoto kyllin korrekti. Yritän sietää, yritän antaa armoa.

Ja sitten on tietysti ihmisiä, jotka eivät edes tiedä kohtalostamme ja tahattomasti sanovat satuttavia asioita. Pakkohan sitä on kestää; toinen olisi ollut hiljaa, jos olisi tiennyt.

Tällä viikolla olen kuullut kuitenkin niin kattavan kokoelman ei-toivottuja lauseita, että on pakko päästellä höyryjä tänne.


"Montako lasta sulla on?" 

Nyt SE sitten tuli. Kysyjä on random-tyyppi bussissa, puhelias jenkkiopiskelija, joka ilmeisesti haluaa treenata suomen kieltään smalltalkkaamalla vuorollaan jokaisen bussin matkustajan kanssa. Miksi kevyt jutustelu näin kääntyikin perheeseen? Miten tähän kuuluu vastata? Jos sanon kaksi, seuraava kysymys on, minkä ikäisiä he ovat. Niinpä vastaan: "yksi elävä ja yksi kuollut". Opiskelijatyttö tyrmistyy hetkeksi, mutta alkaa pian selittää taivaasta ja Jumalan rakkaudesta.


"Nythän te voitte vielä saada tytön." 

Nii-in. Siltäkin tämä voi ulospäin näyttää: nyt meillä on sittenkin mahdollisuus päästä Mustapekka-pelikorttien ihanneydinperheeksi: herra, rouva, poika, tytär. (Kuolluttahan ei päälukuun lasketa?) Vaikka sukupuolihaaveet ovatkin yleisiä ja ymmärrettäviä, olen tuntenut kammottavaa syyllisyyttä muiden asioiden ohella siitä, että veikkosen odotuksen alkuvaiheessa toivoin niin kovasti tyttöä. Sittenkin olisin halunnut juuri tämän pojan! Yksikään perheeseemme potentiaalisesti joskus syntyvä tyttö ei voi häntä korvata!


"Sä oot vahva ihminen."

Tämä on klassikko. Tarkoitettu kohteliaisuudeksi, hyvällä sanottu. Miten se näkyy, että olen vahva? Koska olen elossa ja kykenen jopa, öh - käymään lähikaupassa? Koska pystyn puhumaan lapseni kuolemasta? Jos näitä kohtaloita jaellaan vahvuuden mukaan, en haluaisi olla vahva hitusenkaan vertaa!


" Voi että, se X on aivan ihana! Se on niin mahtava, kun se vaan koko ajan sätkii käsillä ja jaloilla tälleen." 

Tämän sanoi anoppi, ihastelun kohteena kälyn vauva, joka syntyi kuukausi ennen veikkosta. Ihan varmasti vauva on ihana, mutta onko sitä nyt hitto soikoon pakko meille hehkuttaa! Kiukun kyyneleet kihosivat silmiini välittömästi, mies kertoi tunteneensa inhottavan muljahduksen rinnassaan. Onneksi mies oli läsnä: hän sai olla se, joka asiasta äidilleen ärähti. Anoppi hämmentyi, ei kuulemma käynyt ollenkaan mielessä, että loukkaa meitä... Minua loukkasi sitten sekin: näinkö vähän hän tavoittaa surustamme?


"Joko teillä on tärpännyt?" 

AAAAARGH! Nytkö se vatsanseudun kyttäily alkaa? Kyllähän siellä näkyykin kiva pikku pömppö. Ja se todella on raskauspömppis, nimittäin peräisin siitä raskaudesta, joka päättyi kurjasti alle puoli vuotta sitten. Imetys ei tällä kertaa sulattanutkaan raskauslöllöjä; painan yhä viitisen kiloa enemmän kuin ennen veikkosen odotusta. Harrastan hikiliikuntaa vähintään kolmesti viikossa, syön perusterveellisesti ja vältän herkuttelua, mutta kilot istuvat tiukassa. Lääkkeet pitävät osaltaan huolen siitä, että hoikistuminen on hankalaa.

Sitäpaitsi: me kyllä kerroimme koko lähipiirille, että ensin piti odottaa jälkitarkastus, sen jälkeen tuli kolmen kuukauden yrityskielto. Nyt on meneillään vasta ensimmäinen kierto, jossa tärppääminen on edes teoriassa mahdollista. Kaduttaa, että olemme olleet asiasta näin avoimia. Olisi pitänyt sanoa kaikille, että emme ikinä enää edes aio yrittää! Ja toisaalta: eivätkö nämä asiat ylipäänsä liiku sen verran intiimillä alueella, että niistä ei ole velvollisuutta tehdä raporttia kenellekään?


Laittaisin tähän vielä Jarkko Martikaisen biisin "Ei-toivotut laulut", mutta sitä ei löytynyt YouTubesta. Joka tapauksessa se biisi kääntää ei-toivottujen puheenaiheiden asian toisinpäin: varmasti monelle tutulle ja vieraalle on minun seurassani viime aikoina tullut kiusaantunut ja ahdistunut olo, kun on pitänyt puhua Siitä Kamalasta.


Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta?
Kai lopetat ei-toivotut laulut?"
Luulin, että laulan vain siitä, mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?

Jarkko Martikainen