Surun rumat seuralaiset

Jos olisikin vain suru. Ja se olisi runoissa ja lauluissa kuvatun kaltaista, kaunista, puhdasta kaipausta. Sydäntä raastavaa, satuttavaa, mutta kuitenkin myös jollain tapaa ainutlaatuista ja rakasta, elämän täydemmäksi tekevää.

Mutta tällaisen surun kylkiäisenä saapuu muitakin tunteita. Kamalia, inhottavia, rumia tunteita.

VIHA. Joinakin sysimustina hetkinä olen miettinyt, tältäkö kouluampujista ja ostarien räjäyttelijöistä tuntuu. Palavaa vihaa, epäonnistumisen tunnetta, silmitöntä pettymystä. Vihaa, jota ei pysty kohdistamaan oikein mihinkään tai keneenkään. Viha pitäisi varmaankin huutaa ulos, purkaa fyysisesti paiskomalla tavaroita, hakkaamalla halkoja, potkimalla kiviä. Mutta minä vain puhisen miehelle jotakin, kirjoitan. Ja lopulta viha suuntautuu itseeni: miten olin niin tyhmä, että en tajunnut vauvan olevan vaarassa? Miten on mahdollista, että turvallinen kohtu muuttuu hengenvaaralliseksi vauvalle ilman, että äiti sitä huomaa? Miten voi odottavan äidin kroppa olla niin surkea, että antaa vauvan kuolla sisäänsä eikä käynnistä synnytystä, kun viikot ovat täynnä, vauva valmis ja varsin kookaskin?

KATKERUUS. Miksi juuri minä? On vaikeaa hyväksyä, että syksyllä muutamaan lähipiirin perheeseen syntyi kolmas lapsi. Minä olisin tyytynyt kahteen, en olisi enempää elämältä pyytänyt! On sietämätöntä tietää, että aiemmin kaksi aborttia tehnyt nainen sai vauvan sitten, kun se hänen elämäänsä viimein sopi. Ja tiedän eräänkin, joka ei halua lasten takia tinkiä piirun vertaa töistään, opinnoistaan ja harrastuksistaan, joten hän tehtailee vauvat kalenterin kanssa niin, että ne mahdollisimman vähän sekoittaisivat hektisen elämän muita palikoita (ja tietysti hän vielä onnistuukin tarkassa ajoituksessaan).

Näiden ajatusten myötä saapuu HÄPEÄ. En minä toki pidä itseäni parempana äitinä kuin nämä muut, jotka niitä vauvoja ovat saaneet. Ajattelenpahan vain, että en koe erityisesti ansainneeni elämältä tällaista opetusta. En ole pitänyt puolisoa tai lapsia itsestäänselvyytenä aiemminkaan; olen jo ennen vauvani menettämistä ollut hurjan kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Olisin varmasti ollut veikkoselle oikein hyvä ja rakastava äiti.

Veikkosen syntymäpäivänä oli lööpeissä se Salossa kerrostalon pihalle hylätty vauva. Miksi lapsia annetaan ihmisille, jotka eivät niitä edes haluaisi? Ihmisille, joilla ei ole halua tai kykyä huolehtia jälkikasvustaan?

Elämä on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta. Sen hyväksyminen on läksy, jota en haluaisi millään oppia. Ja kuitenkin negatiiviset tunteet kääntyvät lopulta vain minua itseäni vastaan, tekevät elämästäni entistä raskaampaa.

Annan tunteiden tulla, annanko niiden myös mennä? Pystynkö jonakin päivänä ajattelemaan toista poikaani ja näitä hirveitä aikoja tuntematta vihaa ja katkeruutta?

PS: Tänään veikkosen syntymästä on kulunut viisi kuukautta. Haudalla ensimmäiset krookuksen nuput pistävät esiin lumen alta.