MINÄ: Mitä jos mä en enää koskaan tuu raskaaksi?
MIES: Kyllä sä tuut.
MINÄ: Suhtauduin aina niin ylimielisesti sekundaariseen lapsettomuuteen. Ajattelin, että mitä ne ihmiset kitisee, oisivat tyytyväisiä, kun ovat edes yhden saaneet. Tää on varmasti nyt joku rangaistus niistä ajatuksista.
MIES: Höpö höpö. Ei kukaan muu ees tollasia kelaa. Kyllä me vielä onnistutaan.
MINÄ: Mitä jos ei onnistutakaan?
MIES: Usko mua, se on laaki ja vainaa!
Katsomme toisiamme ja hörähdämme. Siinäpä osuva sanonta!
Miehen kanssa huumori on veikkosen kuoleman jälkeen ollut tosi ronskia ja rankkaa. En edes kehtaa kirjoittaa, millaisista asioista läppää on heitetty.
Onko kyky huumoriin merkki selviytymisestä? Vai onko musta huumori vain yksi suurimman surun väistämätön ilmenemismuoto? Kun ei jaksa koko ajan itkeäkään, kun on pakko välillä saada myös hymyillä ja nauraa.
Niin. Tuollaisiahan saa sanoa vain asian kokeneet. Muiden suusta musta huumori olisi kauhistus.
VastaaPoistaUskon, että se on vain hyvä. Suru, pelko, kauhu ilmenee joskus hyvin oudosti. Monien mielestä ehkä käsittämättömästi. Tätä juuri ihmettelin aikoinani, kun surukirjoja ym. luin: miten niissä ei ikinä kerrota epäkorrekteista surun muodoista? Siitä mitä monet ihmiset OIKEASTI tekevät, kun kaikki hajoaa.
Joo, se kyllä olisi hirveää, jos joku asiaa kokematon alkaisi veistellä vitsiä lapsen kuolemasta.
PoistaMulle syksyllä muutama ihminen ihmetteli sitä, miten pystyn itkemättä puhumaan ja hymyilemäänkin. Sehän oli heidän mielestään tietysti merkki siitä, että olen "vahva" ja "pärjään". Ja minä kun vain olin niissä tilanteissa ihan täysin itseni ulkopuolella. Tuntui, että puhuin jostakin muusta enkä itsestäni ollenkaan.
Joidenkin vertaisten kanssa on ollut puhetta myös siitä, miten ekoista hymyistä ja nauruista tuli huono omatunto. Ja sitä ei kyllä yhtään helpota se, että ulkopuolisten käsitys surun ilmenemisestä on helposti niin yksiulotteinen ja stereotyyppinen.
Juu. Itse olen kanssa kuullut elämässäni n. 1 000 kertaa liikaa tuon ajatuksen, että pärjään ja olen vahva, kun pystyn PUHUMAAN (kirjoittamaan) ymmärrettävästi. Tai jäsennellysti. Ihan siis taviksilta kuin "ammattilaisiltakin". Ihan oikeastiko pitäisi vain huutaa nurkassa, hakata päätään seinään ja puhua levottomia. Uskottavaa surua?
PoistaYksi psykiatri, jota tapailin teini-iässä, oli sitä mieltä, että minussa ei ole mitään vikaa, kun en a) tarvinnut hänen tarjoamiaan nenäliinoja puhuessani elämästäni ja b) koska en halunnut piirtää, miltä minusta tuntuu (vaan puhua). Kerran kesällä tulin vastaanotolle syöden mehujäätä, mistä hän päätteli, että nyt minulla menee todella hyvin :D
No, tämä meni kyllä (taas) jo asian ulkopuolelle. Mutta kuitenkin.
Ou nou, tuo mehujääjuttu! Ammattilaisiakin on joka junaan...
PoistaHah, osuvasti tokaistu! :) Meillä viljellään myös miehen kanssa mustaa huumoria. Pakko varmaan jotenkin saada edes vähän naurua tähänkin tilanteeseen. Karua...
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että meillä miehen kanssa musta huumori on senkin takia tärkeää, että se on yhteinen keino jakaa surua. Mies ei puhu eikä itke läheskään niin paljon kuin minä; hän purkaa surua ennemmin fyysiseen tekemiseen itsekseen. Hän on joutunut olemaan paljon myös kannattelijan roolissa, kun olen itse välillä ollut niin pohjalla. Tuntuu, että hän kokee helpottavana sen, että kykenen kuitenkin välillä vitsailemaan.
Poista