Lähipiirin hyvää tarkoittavat neuvot ovat välillä aika banaaleja, kuten moni teistä ehkä omakohtaisestikin tietää.
Jo syksyllä, kun veikkosen kuolemasta oli aikaa vasta kuukausi tai pari, sain kuulla, että "on oma päätös, mitä ajattelee". Ihanko totta?
Kuten en voinut estää tätä kokemusta tulemasta öisin uniini, en voinut päivälläkään blokata sitä mielestäni. Miksi olisi edes pitänyt? Eikö oikeastaan ole ihan tervettä, että lapsensa menettänyt äiti ei pysty hetkeksikään unohtamaan suruaan, kun tapahtuneesta on vielä hyvin vähän aikaa?
Useampikin henkilö kehotti ajattelemaan tilanteen positiivisia puolia. "Minä ainakin uskon positiivisen ajattelun voimaan." "Positiivisella asenteella voi päästä eteenpäin." "Kaikissa asioissa on aina monia puolia - voisiko tästäkin löytää jotain positiivista?"
En osannut sitä ulospäin näyttää, mutta mielessä kuohui. Olisi pitänyt huutaa.
Että: MITÄ HELVETIN POSITIIVISTA VOI OLLA OMAN LAPSEN KUOLEMASSA?
Ja: SEISO ITSE LAPSESI AVOIMEN ARKUN ÄÄRELLÄ, SILITÄ KYLMENNYTTÄ POSKEA JA KERRO SEN JÄLKEEN, MIKÄ KOKEMUKSESSA ON SE POSITIIVINEN PUOLI!
Sitäpaitsi minähän olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Olen listannut yksilapsisen perheen hyviä puolia. Olen ajatellut, että voin antaa esikoiselleni nyt enemmän huomiota. Olen miettinyt, että nyt minulla on aikaa ja tilaa - niin, mille... Jollekin omalle? Itseni toteuttamiselle? Olen elätellyt haavetta, että nyt avautuu jokin sellainen ovi, jonka olemassaoloa en olisi huomannutkaan, jos veikkonen olisi täällä. Ehkä jotain töihin liittyvää? Uusi huikea mahdollisuus?
Olen ajatellut tätä kokemusta kasvunpaikkana ja tärkeänä oppituntina elämän hallitsemattomuudesta ja hauraudesta. Olen hieman häpeissäni ymmärtänyt, miten huono olen aiemmin ollut kohtaamaan surevia; olen toivonut, että tämän jälkeen osaan paremmin. Olen vakuutellut itselleni, että olen nyt saanut poikkeuksellisen vahvan näkökulman elämään ja kuolemaan. Jne jne jne.
Toki olen huomannut, että jos pystyn suuntaamaan energiaa siihen, mikä nyt on hyvin, on todellakin helpompi olla kuin niinä hetkinä, joina jumitan lokakuun raskaissa päivissä. Uskon vilpittömästi, että luottavainen uteliaisuus tulevaa kohtaan voi viedä eteenpäin.
Suru kuitenkin on ja pysyy. Se kamaluus, joka meille tapahtui, ei tapahtumattomaksi muutu, vaikka kuinka kaivelisi asiasta esiin positiivisia puolia. Meille syntyi suru, kuten sanon blogini nimessä. Suru on se, mitä toisesta lapsestamme on jäljellä. Eikö ole vähän rumaakin yrittää väkisin hätistää sitä pois positiivisella ajattelulla?
Ehkä lähipiirin positiivareiden aiheuttama ärtymys johtuukin siitä, että on vaikeaa sietää neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole itse menettäneet lasta. Vaikka olisi kokenut rankkojakin vastoinkäymisiä ja kipeitä luopumisia, neuvominen on vaarallista. Aitoon ymmärrykseen on pääsy vain saman kokeneilla.
Neuvomista turvallisempi vaihtoehto on tarjoutua kuuntelemaan. Halata, ottaa kiinni kädestä.
Nyt itkettää lukijaa...
VastaaPoistaHalaisin ja ottaisin kädestä, jos olisit tuossa --->
Virtuaalihalaus sulle myös!
VastaaPoistaLapsen kuolemassa ei todellakaan ole yhtään mitään positiivistä! Sitä ei saa mitenkään vahvistavaksi kokemukseksi ikinä. Itse yritän tehdä jotain itselleni mieluista jotta saisin ajatuksia pois tästä kauhistuttavasta tapahtumasta, mutta se on hyvin vaikeaa koska mikään ei tunnu hyvältä tai kivalta. Meillä myös yksilapsinen perhe kun ei sitä vauvaa saatukaan, tai saatiin, mutta vain pienen pieneksi hetkeksi.
VastaaPoistaJa vaikka kävisikin niin, että joskus myöhemmässä elämässä voisi katsella taaksepäin ja ajatella, että "selvisin siitä", kokea ehkä jotain vahvistumista, tuntuu kurjalta, että joku, joka ei itse edes ole kokenut tätä tragediaa, tulee väkisin sitä positiivista ajattelua tuputtamaan.
VastaaPoistaAjattelen myös, että lapsen kuolema on aina liian kova hinta siitä mahdollisesta vahvistumisesta. Mikä se edes on se asia, jota varten pitää niin älyttömästi vahvistua, että pitää tällaistakin käydä läpi...
Kiitos sinulle kommentista ja voimia kovasti raskaisin päiviin!
Huh. Toivon, etten kommentillani pahoita tai lisää tuskaasi miltään osin.
VastaaPoistaTuollaista ajatusta, että täytyisi löytää positiivista tästä asiasta tai pystyisi itse päättämän, miten suhtautuu, en ymmärrä. Suru on suru, ja se voi oll tosi iso, halusi tai ei. On muitakin sanontoja, joita en allekirjoita. Esim. Se mikä ei tapa vahvistaa. Kyllä suru tai vastoinkäyminen voi murentaa tai olla liikaa. Toiset jaksaa niitä paremmin kuin toiset, mutta kukaan ei voi toiselle sanoa, miten saa tai pitää surra.
Sitten sanotaan, että elämä jakaisi näitä suruja tasapuolisesti ym. Niin se ei mene. Jotkut saavat kuraa niskaansa paljon enemmän kuin toiset. Olen töissä lasten sairaanhoidossa ja siellä olen nähnyt, miten jotkut perheet ovat todella epäonnisia.
Olenkin ajtellut, että tämä on kaikki elämää. Siihen kuuluu kaikki, myös lasten sairastaminen ja kuolema. Missään, ei missään, ole luvattu, ettei niin tapahdu. Ja koskaan sitä ei millään sairaanhoidolla saada pois. Ja meidän täytyy elää elämämme ja surra, kun sen aika on.
Toivon todella kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Kiitos kommentista! Et todellakaan pahoittanut mieltäni millään tavoin.
PoistaNiin, välillä miettii, kuka näitä sanontoja ("se mikä ei tapa vahvistaa jne.") oikein keksii... Tuntuvat tyhjiltä kliseiltä tällaisessa tilanteessa.
Tuossa asenteessa, että kaikki sairaus, suru ja kauheus on vain osa elämää, on varmasti yksi avain selviytymiseen. Hirvittävän vaikeaahan se on hyväksyä, että oma lapsi kuolee, mutta toisaalta, kuten kirjoitin aiemmin toisessa postauksessa, kuolema itsessään tuntuu nyt ehkä luonnollisemmalta kuin ennen. Sen väistämättömyys on tullut konkreettisemmaksi.
Totta myös se, että surulle on annettava tilaa ja aikaa. Sitä välillä läheisiltäkin enemmän toivoisi. Heidän näkökulmastaan aikaa ehkä on jo kulunut, mutta itse koen olevani tieni alussa vasta.