Toisten onni

Kaksi vauvauutista samana päivänä. Kaksi läheistä ystävääni on saanut vauvan.

Tällä hetkellä he pötköttelevät sairaalavuoteissa ja kertaavat mielessään tapahtunutta ihmettä, miettivät miten synnyttäminen oli tuhat kertaa hurjempaa ja hirveämpää kuin he koskaan saattoivat kuvitella, opettelevat oksitosiinihumalassa imetystä ja vaipanvaihtoa esikoistyttäriensä kanssa.

Toinen näistä ystävistäni on hän, jonka vauva matkustaa sairaalasta kotiin veikkosen turvakaukalossa. Hänen odotuksensa meni kaksi viikkoa ja yhden päivän yli lasketun ajan. Onneksi ystäväni on yksi paineensietokykyisimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ylipäivät ovat tunnetusti muutenkin piiiiiiitkiä, mutta niiden piina on eittämättä odottajalle entistäkin suurempi, kun ystävä on muutama kuukausi aiemmin kokenut kohtukuoleman lasketun ajan jälkeen.

Pelkäsin näitä uutisia syksystä asti. Välillä en oikein edes suostunut ajattelemaan, että tämä päivä vauvantuoksuisine uutisineen joskus vielä valkenee. Pelkäsin raivokohtausta, katkeruuteen tukehtumista, kyyneltulvaa. Pelkäsin, että en yksinkertaisesti kestä ja hyppään parvekkeelta.

Turvakaukaloystävän uutisesta tuli ennen kaikkea helpotus. Tiesin, että synnytys käynnistettiin maanantaina, ja viime yönä valvoin miettimässä, miksi uutista ei jo kuulu. Mielessäni näin ystäväni samassa musertavassa tilanteessa, jossa itse syksyllä olin: yhdeksän kuukautta odotettu vauva peitellään laatikkoon, pannaan kansi kiinni ja kannetaan pois. Toisen ystäväni uutinen yllätti - hänellä olisi ollut laskettu aika vasta reilun viikon päästä, enkä vielä arvannut odottaa vauvaviestiä häneltäkin.

Ja sitten, ihan oikeasti, tuli tunne, jota en aiemmin uskonut tässä tilanteessa kokevani: myötäilo. Aito onni toisten onnesta. He pelastuivat! He pääsivät voittajina maaliin!

Ja suru tuli myös, tietysti se tuli, sehän on läsnä koko ajan. Mutta suru ei tänään hyökännytkään kimppuun rumana ja äkäisenä, vaan säyseämpänä, hallittavana.

Ehkä se, että nämä ystävät saivat ensimmäiset lapsensa, teki asiasta minulle helpomman. Sainhan minäkin ensimmäisen vauvani elävänä (vaikka olikin ollut kipeä alkuraskauden keskenmeno aiemmin). Olen itsekkäästi iloinen myös siitä, että nämä ystäväni saivat tyttövauvat. Veikkosen ikäiset tytöt tuntuvat asteen helpommalta kestää kuin samanikäiset pojat.

Valtavaa haikeutta koen tietysti myös siitä, että en päässyt näiden ystävieni kanssa jakamaan vauvaelämää. Olisimme voineet lattemammailla ja lykkiä kärryjä kevätauringossa. Puhua pupattaa kyllästymättä kestovaipoista ja imetysväleistä ja kantorepuista ja yöheräilyistä.

Osani on niin toisenlainen. Sen hyväksyminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta tästä päivästä annan aplodit itselleni. Ehkä olenkin tällä tiellä askeleen pitemmällä kuin uskoin.