Kaksi ilmapalloa, biojätepussi ja totaaliromahdus

Mistä tietää, että yksilapsiselta näyttävä perhe onkin todellisuudessa kaksilapsinen? Siitä, että vapun kynnyksellä markettiostoksilta mukaan lähtee kaksi heliumpalloa. Jossakin Käpy ry:n vihkosessa se taisi olla, kirjoitus erään perheen ihanasta tavasta ostaa vappupallo myös kuolleelle lapselle ja lähettää se taivaan tuuliin. Vaikka kapinoinkin ylhäällä sijaitsevaa taivasta vastaan (se on tässä, lähempänä), ajatus on minusta niin hurmaava, että halusin pölliä tavan omankin perheeni perinteeksi. Olen välillä pohjattoman surullinen siitä(kin), että esikoinen ei saanut pikkuveljeensä tutustua. Tämä ilmapalloterveisen lähettäminen kuolleelle veljelle on yksi keino hoitaa sisarussuhdetta rajan yli.

Isoveljen valinta, Nalle Puh -pallo, "koska vauvalle ei voi mitään liian hurjaa".

Siinä me olemme: pomppiva esikoinen ja hyväntahtoinen miehenköriläs

murheen murtamaa äitiä halaamassa. 

Vauva siellä, minne hän kuuluu:

äidin sylissä, perheen ympäröimänä.

---

On ihmeellistä, melkein häiritsevää, miten oma suru löytyy ihan joka paikasta. Taittelin vanhasta Hesarista biojätepussia. Silmiin osui aukeama, jossa oli mustavalkovalokuva vauvasta arkussa. Kuva oli yli sadan vuoden takaa, ajalta ennen (muka-)kaikkivoipaa lääketiedettä, tarpeeksi kaukaa, että surullinen asia etääntyy tästä päivästä. Julkaistaisiinko valtakunnan päälehdessä kuva 2010-luvulla kuolleen vauvan avoimesta arkusta? Olisiko se sopimatonta?

Vertaistuki on välillä kummallista: olen nähnyt lukuisia kuvia kuolleista vauvoista. Pystyn kavahtamatta katsomaan, vauvat ovat kuvissa kauniita ja rauhallisia, ikiunta nukkuvia enkeleitä. On käynyt jopa niin, että Facebookin kuvavirran elävät vauvat päiväunillaan ja vastasyntyneet kapaloissaan näyttävät minusta toisinaan kuolleilta. Kuolema on tullut lähemmäksi, tutuksi, luonnollisemmaksi asiaksi, vaikka yhä edelleen on vaikeaa hyväksyä, miten korkea hinta tästä kuoleman väistämättömyyden ja armottomuuden tajuamisesta piti maksaa. Sen verran tuo Hesarin sivu kuitenkin pysäytti, että en iljennyt sitä biojätteiden kääreeksi alistaa.

---

Kirjoitan nyt vielä siitäkin, miten monien hyvien, tasaisten päivien jälkeen tuli paha romahdus tänä aamuna. Vein esikoisen päiväkotiin, ja eikös vain samaan aikaan ovelle saapunut nainen vaunujen kanssa. Nainen, jolla vielä pari viikkoa sitten oli maha. Voi sitä riemua ja kuhinaa eteisessä. Onneksi olkoon! Ihanaa! Miten teillä on mennyt? Tuollako se on pihalla? Saako sitä käydä katsomassa?

Kyyneleet tulivat, vaikka kuinka purin huulta ja pinnistelin. "Tuupa nyt, mennään pesemään kädet." "Äiti, miksi sä sanot sen noin surullisella äänellä?" "No kun mulle tuli surullinen mieli, kun tuo X:n pikkuveli tai -sisko muistuttaa mua veikkosesta." Nopeat heipat ja yritys livistää paikalta äkkiä. Mutta tietysti yksi hoitajista astui samalla ovenavauksella ulos vauvaa katsomaan ja huomasi itkuisen naamani. "Ai niin... Ottaa vieläkin noin koville", hän totesi. Ellei hän olisi hapuillen koskettanut olkapäätäni, kommentti olisi ehkä kuulostanut minusta ilkeältä. Vieläkin. OMG, eikö ois jo aika mennä eteenpäin. Come on nyt. Ei toisten onni oo sulta pois! Mutta kosketus kertoi, että lohdutukseksi se oli tarkoitettu, ymmärtäväksi eleeksi. Sillä onhan nyt aikamoista kohtalon ivaa, että kaikista ryhmän vanhemmista juuri minä ja tämä vastasyntyneen äiti saavumme päiväkodin ovelle samalla kellonlyömällä.

Päiväkodin portista ulos päästyäni itku tuli jo huutona. Hoipertelin läheiseen metsikköön ja istuin siellä kaatuneella puunrungolla parkumassa katkerammin ja kovemmin kuin aikoihin. Ja sitten mietin taas: tapahtuiko tämä tarkoituksella? Oliko niin, että tarvitsin tällaisen itkun tähän väliin? Kokemuksen, joka nostaa tuskan kunnolla pintaan?

Iltapäivällä päästimme veikkosen pallon lentoon haudalla. Siellä ollessamme kännykkä piippasi. Vauvauutisia entisiltä naapureiltamme. Mutta sen viestin otin vastaan jo aivan tyynesti. Vauvoja kuolee, mutta niin paljon enemmän heitä syntyy, uusia ja eläviä ihmisiä, niinhän sen pitääkin mennä.