Kaukametsän syntymäpäiväjuhlat

Tasan vuosi sitten pappa, äitini isä, täytti 89 vuotta. Vanhuuden vaivoista huolimatta pappa oli vielä vireässä ja terävässä kunnossa. Asui kotonaan, hoiti arkiaskareita ja teki pihatöitä.

Minä kuvittelin jo tämän kevään: pidettäisiin juhlat, paikalla olisivat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, joista pienimmäisenä mukana möngertäisi meidän veikkonen. Ajattelin, että otettaisiin ehkä valokuva, jossa yhdeksänkymppinen pappa istuu keinutuolissa puolivuotias vauvamme polvellaan.

Heinäkuussa seisoin pappani arkun äärellä ja veikkonen potki kohdussani. Niin vahvasti en ollut koskaan aiemmin tuntenut olevani sukupolvien jatkumossa. Suru papan äkillisestä kuolemasta oli maailman luonnollisinta surua, helppoa kantaa. Rakas ihminen poissa, mutta niin hyvä, nopea ja kaunis lähtö. Ei tarvinnut työmiehen koskaan muuttaa kotoaan ja 95-vuotiaansa sisarensa tavoin laitostua kuolemaa odottamaan. 

Oli ihmeellistä ja ihanaa, että uusi elämä oli tulossa samaan aikaan, kun suvun vanha jäsen kuolee pois. Muistotilaisuudessa vatsaani puhuteltiin ja taputeltiin. Näin se elämä jatkuu. Mikä lohtu, valo ja ilo yksin jääneelle mummulleni ja äidilleni, joka saatuaan pitää vanhempansa elämässään niin pitkään viimein joutui toisesta heistä luopumaan. Veikkonen oli ultrassa varmistettu pojaksi; mietin, antaisimmeko hänelle pappani nimen. 

Mutta valoa ei tullutkaan. Tuli mustaa mustempi murhe. 

Kahdet niin erilaiset hautajaiset peräkkäin. Vanhus - laaja joukko sukua ja ystäviä hyvästelemässä. Vauva - 60-senttinen arkku ja vain kuusi saattajaa. Ensin luonnollinen, armollinen ja järkeenkäypä kuolema, sitten käsittämätön, musertavan väärä kuolema.  

Pappani ja poikani hautajaisissa oli kuitenkin myös jotain yhteistä. Papan muistotilaisuudessa luin Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se sopi mielestäni täydellisesti metsissä ikänsä kulkeneelle luonnonystävälle. Runossa kuvattu luonnosta haltioituminen kietoutuu yhteen myös oman taivaskäsitykseni kanssa: minäkin haluan ajatella, että taivas on tässä ympärillä, ei jossain korkeuksissa poissa.

Veikkosen laskettu aika oli Aleksis Kiven päivänä; niinpä tuntui erityisen sopivalta ottaa tuo runo mukaan myös hänen hautajaisiinsa. Siunauksen päätteeksi kuuntelimme sen levyltä kauniina kuorosävellyksenä. Runon lapsi tietää äitiään paremmin, missä ja millainen taivas on. Lapset tietävät, varsinkin sellaiset lapset, jotka edeltä sinne lähtevät.

KAUKAMETSÄ

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin, 
armas päivä paistoi siell',
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on, 
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.

Aleksis Kivi

Tänään minä haluan uskoa, että jossakin he yhdessä ovat - pappani, joka eli pitkän ja täyden elämän, ja poikani, joka ei kohdun ulkopuolella elänyt päivääkään.