Doubting if there is a woman in there somewhere

Sillä hetkellä, kun lääkäri sanoi ne kauheat, unohtumattomat sanat, itsetuntoni äitinä ja naisena räsähti palasiksi.

Millainen äiti ei kykene pitämään lastaan elossa? Miten voi kohtu pettää kantajansa näin pahasti? Ongelmaton, täysin normaali raskaus. Synnytystä vaille homma paketissa. Ja sitten käy näin.

Olen kohta puoli vuotta yrittänyt keräillä pirstoutuneen itsetuntoni sirpaleita. Ehkä olen siinä hiukkasen onnistunutkin. Ainakin pystyn jo kirjoittamaan tästä aiheesta, katsomaan itseäni ulkopuolelta ja etäisesti ymmärtämään, että ajatuskulkuni ovat melko... säälittäviä.

Minähän olen suorastaan taantunut teiniksi, joka tuijottaa omaan napaansa ja murehtii joka hetki, mitä muut musta ajattelee.

On ihmetelty päin naamaa ja selän takana, miten voin puhua itkemättä, jopa hymyillä. Ne siis varmaan ajattelee, että oon huono äiti. En niitten mielestä sure tarpeeksi enkä oikealla tavalla. 

Ja toisaalta on vihjailtu, että aika se kuluu ja raksuttaa ja kevätkin luo lohduttavaa valoaan. Ne miettii, että mitä tuo vielä rypee, tulessa makoilee vailla aikomustakaan nousta, menis jo eteenpäin, töihin vaikka, ajattelis positiivisesti!

Ja kun vauvoja syntyy siellä ja täällä, eläviä ja terveitä, mieleen hiipii katkera epäilys: ne ajattelee, että niille ei vois käydä näin. Niillä äidinvaistot pelaa - jos vaara uhkaa, ne kurvaa sairaalaan juuri ajoissa, käynnistetään synnytys, tehdään hätäsektio, kaikki kääntyy parhain päin, mikä uskomaton selviytymistarina!

Paska mutsi -fiiliksiä eivät varsinaisesti ole helpottaneet lukuisat muistutukset siitä, miten meillä onneksi on yksi elävä lapsi. Surun myötä minusta tuli niin huono äiti hänellekin. Poissaoleva, ailahteleva, yhdellä hetkellä kyyneliin asti rakkautta pursuava, toisella kärttyinen ja tiuskiva.



Niin moni äiti on kokenut tämän saman tuskallisen kohtalon. Ei tulisi mieleenikään ajatella, että he ovat epäonnistuneita naisia ja äitejä! Miksi kukaan siis ajattelisi minustakaan sillä tavalla? Mutta kysehän onkin siitä, miten itse itseni näen: ankarassa, armottomassa valossa. On mahdotonta ymmärtää saati hyväksyä, että lapsi nyt vain todellakin kuoli kohtuuni yhtenä loppuraskauden yönä enkä yksinkertaisesti voinut asialle mitään.

Jos on mennyt näin hajalle, voiko koskaan enää tulla aivan ehjäksi? Tällainen nainen, tällainen äiti. Vaillinainen, rikkinäinen.

Selviytyminen - onko se säröjen hyväksymistä?

She's convinced she could hold back a glacier

but she couldn't keep baby alive.

Doubting if there is a woman in there somewhere

here here here.

Tori Amos: Spark