Haja-ajatuksia pääsiäisestä päästyä

Vietimme pääsiäisen mökillä. Heräilevä luonto tuntui päättäväisesti koko ajan viestivän, että elämä menee eteenpäin, halusin tai en. Viime syksyn lehtien alta haravoitiin esiin uusi ruoho. Perjantaina järvi oli vielä paikoin jäässä, mutta viikonlopun aikana viimeisetkin hyhmäreet ja hileet lähtivät iloisesti helisten. Joutsenpari oli saapunut järvelle ilmiselvissä pesimäaikeissa. Mietin taas, miten luonnossa poikaskuolleisuus on niin yleistä - ja no, luonnollista. Joka vuosi uusi poikue, ehkä joku selviää aikuiseksi asti...

Välillä minusta on tuntunut suorastaan koomiselta, miten kroppani ja mieleni ovat kulkeneet synkassa vuodenaikojen kanssa: vauva kuoli silloin, kun luontokin lakastui talven tieltä, pääkoppani pimein ajanjakso oli vuodenvaihteen kamalaan kaamosaikaan, ja nyt, kun uusi kevät tekee tuloaan, olen sittenkin alkanut kurottaa valoon itsekin. Välillä on suorastaan pelottava ajatus, että tämän kanssa tosiaan voi oppia elämään. Mies sanoi minulle nyt pääsiäisenä, että ei olisi alkuvuodesta ikinä uskonut, että olen jo nyt näin huomattavan paljon paremmassa kunnossa. Toipuminen on mahdollista, ihminen kestää näköjään sellaistakin, mitä ei koskaan olisi uskonut kestävänsä.


Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran, että pääsiäisessähän on kyse myös surevasta äidistä. Kuuntelimme perjantaina cd-mankasta Pergolesia, Marian kärsimyksistä kertovaa musiikkia. Stabat mater dolorosa iuxta Crucem lacrimosa, seisoi äiti tuskissaan ristin juurella. Ja ajattelin, miten ylösnousemus, taivas, valkeus, kuoleman voittaminen ja kaikki sellainen on niin lohdullista kuitenkin, vaikka oma usko onkin häilyvää ja epäilyksien sävyttämää.

Autossa kotiin palatessa radiosta sattui tulemaan Yle Puheen lähetys, jossa Maria Jungner ja Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo keskustelivat armosta. Syntien sovittaminen, anteeksianto, armo - siinä myös uskonnon kauniita puolia. Olemme vain ihmisiä, olemme epätäydellisiä ja riittämättömiä. Edelleen käyn ajoittain kauppaa itseni kanssa, kelaan läpi viimeisiä päiviä ja mietin ankarasti, miten olisin voinut lapseni kuoleman estää jos ja jos ja jos jotain. En tiedä, pystynkö koskaan täydellisesti syyllisyydestä vapautumaan, mutta armoajatus - eikä sen tarvitse olla mitään Jumalan armoa vaan ihan vain armollisuutta, jota voin itse itseäni kohtaan osoittaa - auttaa elämään sen asian kanssa, että näin onnettomasti nyt kävi, enkä voinut asialle mitään.


Kotona odottaneessa Hesarin Sunnuntai-liitteessä oli pari hienoa ja puhuttelevaa juttua. Niistä tähän loppuun pari sitaattia, jotka kiteyttävät upeasti omassakin päässäni tämän surun myötä pyörineitä ajatuksia:

"Ja sitten meillä on vielä taakkanamme tämä kahden euron aforismi: kärsimys jalostaa.    [--] Aforismin kirkasotsaiselta keksijältä on tainnut jäädä ajatustyö kesken. Mitä muuta kärsimys tekee kuin jalostaa? Se kutistaa ja pinnallistaa. Kärsivän maailma supistuu kivun ympärille, näkökenttä kapenee, Ukrainan tilanne ei kiinnosta, uudet kirjat päätyvät ovenpönkiksi." - Kari Hotakainen kulttuurisivujen esseessä

"Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi."  - Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti