Toisaalta tunnen hirveää v*tutusta siitäkin, jos joku (ei-kohtalotoveri) yrittää tajuta.
Jokaisella on vastoinkäymisensä, mutta tätä ei voi ymmärtää jonkin aivan toisenlaisen koettelemuksen kautta. En kestä, että lapseni kuolema rinnastetaan työuupumukseen, vakavaan sairastumiseen tai avioeroon. Kärsimystä, surua, pettymystä, katkeruutta - kyllähän jokainen meistä on niitä kokenut.* Ja jos itse onkin isommilta vastuksilta säästynyt, jokainen vähintään tietää jonkun, jolle on tapahtunut ihan hirveitä. Tulipalo! Homekatastrofi! Molempien vanhempien kuolema yhtä aikaa! "Muutama vuosi sitten se Mönkkösen Reijon (nimi muutettu) tytär kuoli itse synnytykseen - aattelepa, miten hirveä kohtalo siinäkin."
Mutta miksi minä sain kaikista maailman murheista ja kiroista ja kamaluuksista juuri tämän? Sen, mitä kaikkein eniten pelkäsin. Mitä tahansa muuta, kunhan ei tarvitse omaa lastaan haudata...
Vaikka tuntuukin kipeältä, että KUKAAN EI TAJUA (paitsi vertaiset), hyväksyn paremmin rehellisen ymmärtämättömyyden suruni äärellä kuin väkinäisen yrityksen luikerrella nahkoihini kaukaa haettua keinotekoista reittiä.
Se, mitä näkyy ulospäin, on usein täysin vastakkaista sille, mitä sisälläni tapahtuu. Minä en ole "jo ennallani", en ole "toipunut". Olen jossain määrin oppinut elämään asian kanssa, kyllä, pystyn nauramaan, kokemaan hetki hetkeltä enemmän ihan aitoja ilonpilkahduksia, puhumaan jo muustakin. Mutta sisälläni asuu viiltävä tuska.
Yhdessä Hesarin kolumnissa oli hiljattain osuva viisaus: "Toisen ihmisen kärsimystä on vaikeaa katsoa vierestä, ja tulee tarve sanoa jotakin. Mutta sen jonkin ei kannata olla yritys ratkaista tilannetta vaan tunnustaa se."
Minun lapseni kuoli. Minä suren suren suren, kuin hullu minä suren, ja se suru vaikuttaa kaikkeen koko ajan.
*Pakollinen disclaimer: en toki halua vähätellä muiden vastoinkäymisiä. Minä voin avoimesti myöntää, että en tajua mitään siitä, miltä tuntuu menettää oma terveys peruuttamattomasti tai päätyä vaikean eron myötä yksinhuoltajaksi.
Hei hei mitä kuuluu
sä kysyt ja kaikki on ok
no hyvä sun on puhuu
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(Apulanta)
Juuri tämä kirjoittamasi on Se, mitä olen monesti pohtinut. En voi mitenkään tajuta,miltä tuntuu menettää juuri syntynyt/ muutaman viikon ikäinen vauva, tai kokea kohtukuolema. Itse olen kokenut "vain" keskenmenon lähellä "turvallisia viikkoja"- miten typerä ilmaus. Monet kohtukuoleman kokeneet osaavat pukea ajatuksensa sanoiksi niin,että niissä on hirveästi samaa omien ajatusten kanssa. Monet keskenmenon kokeneet ovat alun muutaman viikon järkytyksen jälkeen jatkaneet elämäänsä kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Itse rämmin syvällä suossa vielä puolen vuoden jälkeenkin. Itse en ainakaan kuvittele olevani "samalla viivalla" kohtukuoleman kokeneiden kanssa ja anteeksi jos olen edes vahingossa antanut sellaista kuvaa,että olisin. Ajatukset vaan kohtaavat niin monessa kohdin.
VastaaPoistaja en tajua sitä myöskään, miksi ihmiset ajattelevat,että Se lohduttaisi surevaa,kun kerrotaan,miten tädin naapurissa asiat ovat vielä huonommin, ainakin kertojan mielestä. Itse en keksi mitään kamalampaa kuin oman lapsen kuolema. Rahalla saa uuden talon, on sen sitten vienyt tulipalo tai home. Lasta tai toista ihmistä ei mikään takaisin tuo. Ei vaikka kuinka voittaisi lotossa.
Keskenmeno lähellä turvallisia viikkoja on kamala kokemus myös (been there) ja on totta, että siihen liittyy samankaltaisia fiiliksiä kuin kohtukuolemaan, menettämisen suruhan sekin on. Varmasti "selviytymiseen" vaikuttaa tosi paljon se, onko raskaus alkanut helposti vai vaikeasti ja alkaako uusi raskaus pian vai eikö ala. Mulla on tämän kohtukuoleman myötä nousseet pintaan myös vanhat keskenmenomuistot ja olen itse asiassa luonnostellut tekstiä siitäkin aiheesta - coming soon!
PoistaLähinnä tässä tekstissä ajattelinkin just näitä ihan täysin muunlaisen murheen vertaamisia kohtukuolemaan. Enkä nyt tarkoita sitäkään, että suruja pitäisi arvottaa tai laittaa kauheusjärjestykseen; sitä vain ajan takaa, että jos on kokenut esim. rankan avioeron, ei sen pohjalta oikein voi ymmärtää kohtukuolemaa, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi.
Heh, meille jäi mieleen saman kolumnin sama kohta! Huomasitko, kirjoitin itse tuon tunnustaminen/ratkaisu-kohdan eiliseen blogitekstiini? (joskaan en sitä lähteittänyt) Koin hassuna, että löysin Hesarin seksuaaliterapeuttikolumnistin tekstistä jotain "omaani" kuuluvaa, tavallisesti kun tuntuu, etten sijoitu mihinkään enkä tunnista mitään, mistään. Mutta vielä jännittävämpää on, että sinäkin poimit sen saman kohdan. Mutta niin, sopiihan se tähän. Tunnusta, älä yritä ratkaista. Elämä voi jatkua, koska sen on pakko.
VastaaPoistaJoo, huomasin blogistasi tuon myös.
PoistaMinä ostin vuoden alussa, kun olin pahimmalla aallonpohjalla, hienon ja kalliin muistivihkosen (oli tärkeää, että se on hieno ja kallis!), jonne olen koonnut "selviytymisen eväitä". Sinne olen kirjoittanut paljon sitaatteja kirjoista, lehtijutuista ja laulunsanoista. Hassua, kun jostain ihan random-yhteydestä saattaa aina yhtäkkiä irrota lause, joka kiteyttää täydellisesti jotain näistä omista oloista.
Korjaus: ei se ollutkaan eilisessä tekstissäni vaan jo tiistaisessa.
VastaaPoistaEi, kukaan ei voi ymmärtää, saman kokeneillakin suru on jokaisella omanlaisensa, vaikka kovin samanlaisia ajatukset ja surun eteneminen tuntuu olevan. Kuten sanoit, en minäkään ymmärrä avioeron surua, en ymmärrä vanhemman menettämisen surua. Mutta toisaalta koen, että on vaikea löytää vertaista lapsen menettämiselle. (Vaikka kyllä minäkin uskon, että vaikeampaa olisi jatkaa matkaa jo eläneen lapsen jälkeen) Ystäväni kävi läpi avioeroa, likaista sellaista, juuri kun me menetimme vauvan. Laitoin hänelle tsemppausviestin, vastaus oli tyyliin aijaa, niin teilläkin on ollut vähän vastoinkäymisiä. Paloi käämit, tsemppaus loppui siihen. Ajan kanssa nahka on kasvanut paksummaksi, sammakoita hyväksyn helpommin. Sammakoiden päästelijät sentään tiedostavat asian jotenkin, toki vähättelyä en niele. Pahimpia on ne, jotka eivät sano mitään, niinkuin sinun bussiseuralaisesi. Ymmärtää ei tarvitse, mutta osoittaa kiinnostusta, empatiaa. Niinkuin nyt ihmisyyteen luulisi kuuluvan.
VastaaPoistaOnneksi jo löydät iloa arjestakin :)
Voi ei "teilläkin vähän vastoinkäymisiä"..!
PoistaKohtaamattomuutta tulee myös siitä, kun toisilla tuntuu olevan lapsiperhe-elämä kamalan rankkaa kahden tai kolmen kanssa. Toki ovat minun seurassani hienotunteisia ja välttävät valittamista, mutta aina välillä aistin sellaista "helppohan se yhden lapsen kanssa on" -katkeruutta, esim. kun on ollut puhe matkusteluista tms. asioista. Sellaista on mahdotonta sietää, kun ei ole oma valintamme, että kotona lapsia on nyt vain yksi.
Mutta totta on se, että sammakkojakin pahempaa on täysi vaikeneminen.
Niin, koen samaa, että random-yhteyksistä löytää sopivaa. Siis ihan mistä vain, tekstistä, kuvasta, luonnosta, asetelmista, tuoksuista, väreistä. Yhtäältä lohduttavaa, toisaalta ärsyttävää, pelottavaakin. Onhan se yksi masennuksenkin diagnostinen merkki, että kaikki maailmassa näyttää peilautuvan jotenkin omaan (pahaan) kokemukseen ja oloon, kaikkea tulkitaan tätä vasten. Tällaisessa väistämättä omanapaisessa elämäntilanteessa koen, että monesti sekin jo auttaa (hetkittäin), kun onnistuu kohdistamaan fokuksensa jonnekin muualle, vaikka se toimena tuntuisikin mitättömältä ja jopa vastenmieliseltä.
VastaaPoistaTotta se, että välillä on ihanaa, kun huomaa tekevänsä jotain melkein "tavallisesti": tässäpä mittaan kahvia keittimeen ja pyykit pitäis pestä, ja asiassa ei ole mitään sen kummempaa symboliikkaa eikä syvällisyyttä eikä heijastuspintaa suruasiaan.
PoistaAjattelin huhtikuun lopulla, kun rakas esikoisemme Eino kuoli kohtuuni 41+1, etten ikinä tule nettiin etsimään mitään tarinoita. Etten halua yhtään surullista tarinaa enkä muutakaan. Tänään päädyin nettiin, koska olen niin kyllästynyt siihen, että tuntuu ettei kukaan ymmärrä, kukaan ei tajua, kuinka paha ja tuskainen olo minulla on kaiken aikaa...
VastaaPoistaLöysin tämän blogin ja täällä on valtavan paljon samoja ajatuksia kuin itselläni. Se helpottaa edes hetkellisesti, kun tietää, että joku käy läpi/on käynyt lävitse tätä samaa tuskaa..
Hienoja kirjoituksia! Itse olen yrittänyt myös purkaa pahaa oloani kirjoittamalla ja kyllähän se aina hetkeksi auttaa siihen päälimmäiseen tuskaan.
www.einoainamatkassamme.blogspot.fi
Voimia jokaiseen päivään!
-Emmi
Voimia jokaiseen päivään!
Kiitos kommentistasi, Emmi, ja osanotto suureen suruun! On niin murheellista aina kuulla uusista kohtalotovereista, meitä on niin pelottavan paljon...
PoistaLisään blogisi lukulistalleni. Nyt nopeasti vilkaisin ja näin sydäntäsärkeviä hautajaiskuvia.
Voimia tälle raskaalle matkalle sinullekin! Ajan mittaan helpotuksen, toivon ja valon hetkiä onneksi tulee enemmän ja enemmän, vaikka suru kulkeekin mukana aina.
Kiitos!
Poista