Katsoin Areenasta Ylen uuden Toisen kanssa -sarjan tähän mennessä näytetyt kaksi jaksoa. Siitä heräsi pari ajatusta, joista haluan kirjoittaa.
Päähenkilö tulee raskaaksi pitkän ja epätoivoisen lapsettomuuden jälkeen. Hän on ihmeissään ja iloinen, totta kai, ja kauhuissaan siitä, että lapsen isä on väärä mies. Tunteiden kaaosta. Minusta on kuitenkin epäuskottavaa, että päähenkilö ei ainakaan tähän mennessä ole hetkeäkään epäillyt tai pelännyt, että hän ei saakaan odottamaansa lasta. Raskaustestin viivasta asti hän uskoo vakaasti, että vauva tulee, ja puhuu jo alkumetreillä synnytysvalmennukseen osallistumisesta. Ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit - mutta voivatko ne oikeasti lapsettomuustaustan jälkeen olla noin vaaleanpunaiset? Ymmärrän toki, että kyseessä on fiktio; jäätävä keskenmenonpelko ei sopisi dramaturgiaan. Mutta eikö hän edes yhdessä sivulauseessa voisi esittää epäilyksen siitä, että kaikki ei välttämättä menekään hyvin..?
Tulin itse ensimmäisen kerran raskaaksi naurettavan helposti. Olin endometrioositaustan takia pelännyt lapsensaantivaikeuksia monta vuotta, ja osittain tämän pelon takia lähdinkin äitiyttä päin melko nopeasti ja huimapäisesti heti oikean miehen löydettyäni. Kun viiva piirtyi testiin, olin ällistynyt. Vauva, todellako? Mutta heti olin myös valtavan tietoinen siitä, että pieleenkin voi mennä. Läheisimmät ystäväni olivat tuolloin vielä lapsettomia; elämänvaihe oli se, jossa alkoholi kuului sosiaalisiin hetkiin. Salailuyrityksistä huolimatta raskauteni paljastui melko pian monille klassisesti, kun välttelin aiemmin lipittelemiäni juomia (vaikka välillä onnistuinkin taitavasti: eräs ystäväni mm. ihasteli baarissa drinkkiäni, jota ei tiennyt alkoholittomaksi - kävi pyytämässä tiskiltä samanlaisen, eikä edes huokean hinnan perusteella tajunnut ostaneensa 0-prosenttista juomaa!). Jokaiselle onnittelijalle painotin, että ollaan ihan alussa vasta, keskenmenon riski on vielä suuri. Ja keskenmenoon se odotus sitten todella päättyikin.
Tunnen kyllä ihmisiä, jotka suhtautuvat jopa alkuvaiheen keskenmenon mahdollisuuteen "ei voi tapahtua meille" -asenteella ja kailottavat odotusuutisensa ilman huolen häivää koko maailmalle. Onhan se tavallaan ihanaakin, että voi nauttia niin kauan kuin voi nauttia. Fraasi "pessimisti ei pety" ei varsinaisesti päde näissä asioissa.
--
Toinen aatos tämän sarjan äärellä liittyy todellisiin ihmisiin fiktiivisten hahmojen takana. Miina Maasola, yksi sarjan näyttelijöistä, kuoli traagisesti tämän vuoden alussa. Tämän herttaisen näyttelijän näin ensimmäisen kerran aikoinaan teatterin lavalla. Kävin katsomassa useitakin näytelmiä, joissa hän esiintyi. Ajatus siitä, että lupaava ura jäi kesken, on riipaiseva. Mutta vielä äärettömän paljon riipaisevampaa on se, että elämä loppui niin väärässä kohtaa: Maasola oli vasta 35-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Olen ajatellut hänen puolisoaan ja lapsiaan, sitä hirveää surua, jonka he kohtasivat.
Kuolinuutisen äärellä koin myös jonkinlaisen havahtumisen. Olin itse välillä suorastaan hurmoksellisesti haaveillut omasta kuolemastani ja unelmoinut pääseväni veikkosen kanssa samaan kuoppaan. Toki talven synkimpinä hetkinäkin tiesin, että en minä oikeasti itsemurhaa ole tekemässä, mutta elämänhalun määrä oli välillä pyöreä nolla, ja tuntui, että hengissä täytyi pysyä vain muita ihmisiä, ei itseäni varten.
Uutinen Maasolan poismenosta konkretisoi nuoren perheenäidin murheellisen kuoleman; ehkä jollain tavalla tajusin, että tämä elämä täällä on kuitenkin niin korvaamattoman arvokas, kaikkine raskaine suruineenkin. Vaikka poikani menetinkin, vaikka hänen elämänsä päättyi ihan liian varhain, enkö voisi olla kiitollinen siitä, että saan itse elää? Ja olenhan minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti