Vien esikoisen päiväkotiin, menen jumppaan. "Onko hyvä aamu?", ohjaaja puhkuu mikrofoniin. Jumpan jälkeen bussia odotellessa katson keltaisten muovikassien virtaa ja mietin, mitähän taakkoja nuokin kaikki painuneet hartiat kantavat. Onko joku noista ilmeettömistä kaupunkivaeltajista elänyt samoja tosielämän Hulluja Päiviä kuin minä?
Erikoistarjous, koko kassillinen äärimmäisiä tunteita! Mitä näitä nyt on: surua, vihaa, katkeruutta, epätoivoa, itsesääliä, häpeää, kaipausta, ikävää. Laitetaan tästä kuitenkin vielä vähän toivoa kaupan päälle! (Tosin toivo myydään samassa pakkauksessa pelon kanssa.)
Ja sitten bussissa taas yksi ensikohtaaminen veikkosen kuoleman jälkeen. Koko matkan odotan osanottoa, voinnin kysymistä, vaikka edes vain neutraalia "mitä sulle kuuluu?"-repliikkiä. Ei niitä tule, liian vaikeaa ja pelottavaa, helpompi on pulputtaa oman elämän solmuista kuin kysyä mitään lapsensa menettäneeltä äidiltä. Vastaushan voisi olla jotain liian painavaa näin keväiseen päivään.
Kun pääsen kotiin, olo on nujertunut, tai oikeastaan turta. Tänään en jaksa tunteita, en minkäänlaisia.
Minäkin mietin nykyään kaduilla kävellessäni, että mikäköhän on tuon surullisen näköisen ihmisen tarina, milloin tuska syntyi. Kaupungin katu, taloudellisine tehokkuuslainalaisuuksineen ja tarkkoine normistoineen, on tuskalle aika välinpitämätön. Vain todella tippuneet erottuvat. Mutta maailman pahimpia taakkoja on monilla muillakin, massaan hukkuneilla.
VastaaPoistaBussikohtalo. TÄHÄN ei ole sanoja, paitsi että senkin ääliö! Se siellä bussissa.
Niin. Ensin tuntuu, että maailma pysähtyy ja elämä loppuu... Ja sitten huomaa, että ei se pysähtytkään, henki kulkee, tässä mennään kaupungilla vaan muina naisina. Huh huh.
PoistaNämä erilaiset tapahtumien nimet saa aivan uusia merkityksiä lapsen kuoleman jälkeen. Hullut päivät tosiaan! Me jouduttiin viime kesänä kokemaan Tuska-festivaalit vähän liian kirjaimellisesti...
VastaaPoistaJa nuo ihmiset. Ne varmaan pelkää kohdata meitä. "Mitä voi sanoa, vai voiko mitään? Mitä jos se nyt tästä kommentista romahtaa? Entä jos se ei jaksakaan puhua aiheesta kokoaikaa?" Ja oikeasti se vaikeneminen tuntuu pahimmalta!
Niin, moni ehkä ajattelee, ettei uskalla tökkiä kipeään kohtaan. Mutta kun ensimmäisen kerran tapahtuneen jälkeen nähdään, toivoisi jotain, vaikka vain ihan pientä viittausta asiaan. Edes se "mitä kuuluu?" - senhän nyt voisi kysyä ihmiseltä ihan muutenkin. Se jättäisi auki mahdollisuuden puhua surusta tai sitten muusta. Tämä tänään kohtaamani ihminen selvästi kuitenkin pelkäsi kuulla asiasta mitään, niin kova hätä ja kiire hänellä oli täyttää tilaa omista asioistaan pälättämällä.
Poista