Merkki

Niin usein etsin jotakin viestiä tai merkkiä. Haluaisin saada varmuuden siitä, että olet jossakin, sieluna, henkenä ja läsnäolona mukana elämässäni. Tietysti sinä olet mukana ajatuksissani ja muistoissani, mutta niin kovasti toivoisin tietoa siitä, että ihan oikeasti on jokin tuonpuoleinen muuallakin kuin ihmismielen rakenteissa.

Tietenkään en voi saada tietoa. Siksi uskontoja kutsutaan uskonnoiksi: uskon pitäisi riittää. Joka hetki en jaksa uskoa. Muistan joskus lukeneeni lauseen siitä, että uskonto on vain väistämätön seuraus ihmisen monimutkaisista aivoista. Olemme niin älykkäitä otuksia, että meidän on pitänyt keksiä selityksiä sillekin, mitä ei voi selittää. Meidän on pitänyt luoda lohtujärjestelmä, jotta kestäisimme kaikki elämään väistämättä kuuluvat kuolemat ja menetykset.

Kun usko loppuu, fysiikka lohduttaa, aineen häviämättömyyden laki. Jos et muualla ole, niin ainakin siellä kiven alla, hautausmaan puiden syleilyssä, poisnukkuneiden lasten omassa rivissä.

Kuitenkin elämä tuntuu kauniimmalta silloin, kun jaksan uskoa. Silloin linnut, oravat, siilit ja perhoset ovat viestintuojia. Suruvärssyissäkin sanotaan, että olet jokaisen aamun pisara hento ja mitä kaikkea. Ilahdun, kun Esikoinen ilmoittaa riemuissaan maasta kaivamastaan kastemadosta: "hei, ehkä se on Veikkonen!" Luonto lohduttaa valtavasti, tuulen suhina ja kaikki se elämän kuhina mullassa ja sammalissa, lintujen lurittelu, oksilta satavat terälehdet, sateenjälkeinen vehreys.


Sunnuntaina metsäkävelyllä kantoliinassa nukkuneen Silmun haalarin hupulle lennähti leppäkerttu. Tuntui, että se varsin määrätietoisesti laskeutui juuri siihen. Leppis pysyi matkassa koko kävelylenkin ajan. Hymyilin ja pikkuisen itkinkin.

En voi olla varma, mutta tärkeintä on, että sillä hetkellä uskoin: sinä, pieni Veikkosemme, kävit meitä tervehtimässä.