Elämänkokemuksesta ja luopumisen väistämättömyydestä

Täytin vuosia. Mietin vanhenemista, elämänkokemusta, miten voisi sen karttumisen sijaan puhua oikeastaan avartumisesta tai syvenemisestä. Miten arvokasta on kokea surua ja oppia surusta, miten se niin lähtemättömästi vain kuuluu elämään.

Todella moni ystävä tai tuttava on tähän ikään mennessä joutunut luopumaan toisesta vanhemmastaan. Huomattavasti useammin isästä (konkretisoituu tässä se miesten lyhyempi eliniän odote), jotkut kuitenkin äidistä, pari jo molemmista. On pitänyt kohdata ihmiselämän rajallisuus, luopumisen suru. 

Itsekin olin varautunut siihen, että ensimmäinen todella lähelle tuleva kuolema olisi vanhemman kuolema. Kun Veikkonen vielä kasvoi kohdussani, isälläni diagnosoitiin syöpä, vakava ja parantumaton. Veikkosen potkut vahvistivat kokemusta sukupolvien jatkumosta, toivat huolen ja järkytyksen keskelle lohtua. Vaikka minulla oli jo muutaman vuoden ajan ollut yksi lapsi, isän sairastuminen ja samaan kohtaan ajoittunut raskauteni tekivät todellisemmaksi sitä, miten elämänkulku täällä niin luonnollista rataa menee: oma paikka ketjussa vaihtuu lapsesta vanhemmaksi.

Kuitenkin kävi niin, että muutama kuukausi lääkärin tuomion jälkeen isäni ajoi autoa, jonka takapenkillä kuljetettiin sairaalan kappelilta hautausmaalle pienen poikani arkku. Pian on kulunut kaksi vuotta diagnoosista, ja vastoin odotuksia syöpäarvot ovat laskeneet. En enää mieti, paljonko elinaikaa on jäljellä. Miksi surra etukäteen kuolemaa, joka ei ehkä aivan vielä olekaan tulossa.

Ajatus vanhemmista luopumisesta on surullinen, mutta kun on itse jo ehtinyt pitkälle aikuisuuteen, se on myös luonnollinen. Vaikka elämä kestäisi 80 vuoden sijaan 60 vuotta, jäisi nykymittapuilla "kesken", yhtä kaikki lähtöjärjestys on normaali ja ennakoitu.

Lapsen hautaaminen ravistelee ajatusta jatkumosta ja luonnollisesta poistumisjärjestyksestä. Ketju katkeaa. Lapsi ei tulekaan tänne jäädäkseen minun jälkeeni.

Toisaalta ketjuajatus on vähän harhaanjohtava, jopa minäkeskeinen tapa katsella sukupolvien jatkumoa. Useinhan ketjun yhteen silmukkaan liittyy kuitenkin useampi uusi lenkki. Minä en ole vanhempieni ainokainen, Veikkonen ei ollut minun ainoani. Kun minulla kuitenkin on kaksi täällä kasvamassa, saan elää siinä toivossa, että he jäävät minun lähdettyäni. Ehkä he saavat aikanaan jälkeläisiä itsekin, ehkä minäkin ehdin nähdä lapsenlapseni ennen kuin tulee oma vuoroni mennä.

Niinä aikoina, jolloin kaikki oli mustaa ja lohdutonta, eräs vanhempi lähipiirin ihminen sanoi minulle, että elämähän on vain sarja luopumisia. Ajatusta oli vaikeaa hyväksyä. Olisin luopunut kaikesta muusta, jos vain ei olisi tarvinnut luopua lapsesta!

Varmasti niissä minua viime keväänä niin raivostuttaneissa läheisten ja tuttujen yrityksissä ymmärtää, samastua ja tukea kertomalla omista vastoinkäymisistä oli taustalla myös tämä kokemus: minäkin olen luopunut. Terveydestä, kodista, parisuhteesta, työstä, haaveesta.

Luopumiseen liittyy usein kipua. Murheita ja suruja ei voi laittaa järjestykseen, jokaisella on oma taakkansa. Silti olen yhä sitä mieltä, että on tahditonta verrata lapsen kuoleman aiheuttamaa tuskaa vaikkapa nyt omaisuuden menettämiseen tai avioeroon. Materiaa ja ihmistä ei voi laittaa rinnakkain. Erotilanteissa taas vanhasta luopumisen tuska sisältää usein jo lähtökohtaisesti verson jostakin uudesta ja paremmasta; ainakin omassa lähipiirissäni sattuneet erot ovat olleet tällaisia, joissa eroaja on kokenut samaan aikaan surua mutta myös onnea isosta päätöksestä.

Luopumista tapahtuu elämässä usein myös omien valintojen kautta. Itse esimerkiksi olen seurannut opiskelu- ja työpolullani yhtä intohimoa, mikä on johtanut siihen, että olen luopunut tietystä paremmasta tulotasosta, joka taas olisi voinut mahdollistaa vaikkapa haaveen omasta talosta tai tiuhemmasta matkustelusta. Kaikkea ei voi saada - onko se sitten lopulta luopumista ollenkaan vai vain ihan normaalia elämää?

Terveyteen liittyvissä asioissa luopuminen voi olla osittaista: joutuu ehkä jättämään entisen työnsä tai kotinsa, mutta samaan aikaan saattaa availla uusia ja lopulta merkityksellisemmiksi kääntyvien asioiden ovia.

Kuolema ei kysy mielipidettä eikä sopivaa hetkeä. Kuolema ei tunne kompromisseja. Luopuminen on totaalista, siitäkin huolimatta, että elättelisi jälleennäkemisen toivoa tai onnistuisi kokemaan kuolleen lohdullista läsnäoloa vaikkapa luonnossa.

Olen ollut hurjan onnekas, kun tähänastiselle tielleni on sattunut lopulta hyvin vähän kuoleman kautta luopumisia, suurin osa niistäkin luonnollisia ja helposti hyväksyttäviä, kuten isovanhempien kuolemat. Ja sitten taas - olen ollut hurjan epäonninen, kun matalan lapsikuolleisuuden maassa olen joutunut lapseni maan poveen/taivaan sineen luovuttamaan.