Minä: Hyi, älä sano noin...
Mies: Onhan sekin mahdollista.
Minä: Älä oikeesti.
Mies puhuu kepeästi, melkein voisi sanoa läpällä, sillä hän ei tiedä. Hän ei ymmärrä, että sellainen liikkumattomuus on aivan poikkeuksellista. Minä tiedän. Vaikka en vielä suostu uskomaan ja hyväksymään, vaikka riipun automatkan ajan, sydänäänten etsimisen ajan, vielä ultrattavaksi asettuessanikin toivossa, joka koko ajan hiutuu yhä hauraammaksi. Sisimmässäni ehkä kuitenkin tiedän jo silloin omassa sängyssä kotona, kun käymme tuon mustanpuhuvan keskustelun. Yhteys on katkennut, siitä kertoo se outo tunne, joka minulla heti herätessäni on.
Miten tällainenkin keskustelu palautuu mieleen nyt? Miksi nyt näen taas painajaisunen, jossa suuri vatsa on painava ja haudanhiljainen?
Ehkä Silmun piinaavasta odotuksesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Uutta raskautta ei ole suunnitteilla välttämättä enää koskaan. Ehkä alitajunta viestittää, että nyt on tilaa ja voimia käsitellä tätä.
Kohtukuolemassa, kuten läheisen äkillisessä kuolemassa usein, on kyse surun lisäksi myös traumasta. Kohtukuoleman trauma liittyy vahvasti omaan kehoon. Lapsi kuoli minun sisälleni! Kohdustani tuli hauta. Sen lisäksi, että kannan loppuelämäni mukanani kokemusta elottomasta vauvasta käsivarsillani, pienestä valkoisesta arkusta jonka kansi pannaan lopullisesti kiinni, kannan myös traumaa siitä, miten kehoni petti pahanpäiväisesti. Kannan muistoa huolestuttavasta liikkeettömyydestä ja hetkestä, jona lääkärin sanat vahvistivat kauheimman pelon käyneen toteen.
Tuttavapiirissä on nyt parilla odottajalla laskettu aika käsillä. Eräs sai kuun alussa vauvan; odotus meni yli lasketun ajan ja synnytys päättyi hätäsektioon, mutta yhtä kaikki lopputulos oli onneksi iloinen perhetapahtuma.
Huomaan hermoilevani toisten puolesta yllättävän kovasti. Näen lasketun ajan ylittymisessä pelkkiä uhkia ja toivon, että kavereiden vauvat älyäisivät tulla maailman ajoissa. Olen aidosti helpottunut kuulemistani syntymäuutisista, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne tuoreiden nyyttien kuvat ja onnea pursuavat tiedonannot kuitenkin aina vähän tökkäise sitä haavaa, jonka Veikkosen kuolema on minuun jättänyt.
Olen kaksi kertaa saanut kokea vastasyntyneen mukanaan tuoman onnenhuuman, mutta se, mitä elävien kullanmurujeni syntymien välissä koin, tulee varmasti aina kulkemaan mukana myös niissä hetkissä, joissa vastaanotan muiden vauvauutisia.
(Tänään on muuten taas 16. päivä. Vuosi ja kahdeksan kuukautta on kulunut.)
Futaajaveli ja ryömivä sisko.
Niin osuvasti kirjoitettu teksti. Huomaan itsekin että näin kahden vuoden jälkeen, pikkusiskon syntymän jälkeen, on mielellä aikaa alkaa käsitellä uudestaan asioita joita esikoisen kuolemaan liittyy... Monesti huomaan että mieleeni on tupsahtanut jokin uusi asia liittyen esikoisen kuolemaa ja niitä edeltäviä aikoja ja kuoleman jälkeisiä aikoija. Kyllä se surutyö vain jatkuu vielä kahdenkin vuoden jälkeen.. Voimia sinne ja aurinkoisia päiviä! <3
VastaaPoistaSe juurikin tuntuu ihmeelliseltä, miten niitä "uusia" asioita vielä löytyy, vaikka tuntuu, että jokaisen kiven on kääntänyt ja joka kulmasta tapahtunutta jo miettinyt... Mutta niin kai tämä on elämän mittainen tie. Onneksi sentään nykyään jo suru kevyempää kantaa. Sinullakin juuri vuosipäivä nosti taas varmasti monenlaisia tunteita ja muistoja mieleen. Kaunista kesää sinnekin!
Poista